Quantcast
Channel: Amman lukuhetki
Viewing all 1336 articles
Browse latest View live

Kirjakuva päivässä

$
0
0

Marraskuu vaihtuu joulukuuksi ja hyvä niin. Tämä kuukausi on ollut antoisa, mutta raskas. Kaipaan selkeästi vähän taukoa lukemisesta ja aikaa perheelle ja liikunnalle, joten ajattelin pikkuisen downshiftata.

Mutta jotta ette vallan joutuisi viettämään aikaa ilman seuraani (no enköhän minä JOTAIN lue tässäkin kuussa), toteutan viimein tämän mainion, kirjablogeja tänä syksynä kiertäneen Kirjakuva päivässä -kuvahaasteen, joka on alun perin lähtöisin  Le Masque Rouge -blogista. En välttämättä muista postata tänne kuvaa ihan joka päivä, mutta jos näin käy, niin sitten tulee kerralla useampi!
Sain muuten innoituksen tähän Elleniltä, joka myös kuvaa kirjoja joulukuussa, joten käykääpä kurkkimassa hänenkin otoksiaan.

Ensimmäinen adventti on kohta takana ja huomenna on jo joulukuu. Joulun odotus voi alkaa! Tuokoon se valoa tähän pimeyteen. Huomennakin kipinöi, sillä Copycat-kisan voittaja ratkeaa jo heti aamulla. Pysykää kanavalla! :)

Amma

Kirjabloggaajien joulukalenterin 1. luukku: Rakas romaanihenkilö -copycatin voittaja!

$
0
0

Tervetuloa kirjabloggaajien joulukalenterin ensimmäiseen luukkuun! Tämä on jo kolmas kerta, kun kotimaiset kirjabloggaajat haluavat kollektiivisesti ilahduttaa lukijoitaan yhteisellä joulukalenterilla. Kalenteri avautuu siis päivittäin eri blogeissa ja jokainen luukku on varmasti tekijänsä näköinen. Alla näet listan siitä, mihin blogiin kannattaa minäkin päivänä suunnata. Jokaisessa luukussa tullaan myös linkkaamaan seuraavaan blogiin, joten kalenterin seuraamisen pitäisi olla vaivatonta.

1.12. Amman lukuhetki http://ammankirjablogi.blogspot.fi
2.12.  Le Masque Rouge http://lemasquerouge.blogspot.fi
3.12. Kuuttaren lukupäiväkirja http://kuutarlukee.blogspot.com/
4.12. Elämänlankaa etsimässä:http://fuksianpunainenlanka.blogspot.com/2014/12/vihaa-joulua.html (ilmestyy 4.12 00:30)
5.12. Pihin naisen elämää: http://pihinnaisenelamaa.blogspot.fi/
6.12. Hyönteisdokumentti: http://hdcanis.blogspot.fi/
7.12. Reader, why did I marry him?: http://readerwhydidimarryhim.blogspot.fi/
9.12. Nenä kirjassa: http://nenakirjassa.blogspot.fi/
11.12. Lukutoukan ruokalista http://lukutoukanruokalista.blogspot.fi
12.12. Kirjan jos toisenkin http://kirjanjostoisenkin.blogspot.fi/
13.12. Kirsin Book Club: http://kirsinbookclub.com/
14.12. Sallan lukupäiväkirja: http://sbrunou.blogspot.com
15.12. Taikakirjaimet: http://taikakirjaimet.blogspot.com/
16.12. Kirjakaapin kummitus: http://kirjakaapinkummitus.blogspot.fi
17.12. Mustikkakummun Anna: http://mustikkakummunanna.blogspot.fi/
18.12. Ullan Luetut kirjat: http://ullankirjat.blogspot.fi/
19.12. Oksan hyllyltä: http://oksanhyllylta.blogspot.fi/
20.12. Yöpöydän kirjat: http://kirjakissa.blogspot.fi/
21.12. Kirjakaapin avain: http://kirjakaapinavain.blogspot.fi/
22.12. Kirjainten virrassa: http:/kirjaintenvirrassa.com
23.12. Hemulin kirjahylly: http://hemulinkirjahylly.blogspot.fi
25.12. Kannesta kanteen: http://kannestakanteen.blogspot.fi

Luvassa on varmasti tunnelmallista joulunodotusta kaikille meille!

Tässä ensimmäisessä luukussa paljastetaan Copycat-kisan voittaja. Vuonna 2012 tittelin voitti Sara PS. Rakastan kirjoja -blogista ja 2013 voiton vei Katja Lumiomena -blogista. Kenestä on tuleva historian kolmas kirjabloggaajien Copycat-valtias? Se selviää aivan kohta!

Ensin kerron vähän äänestyksestä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun blogin lisäksi äänensä sai antaa myös Kuopion kaupunginkirjastolla, jossa kuvat olivat esillä kaksi viikkoa. Tämä toikin kisaan aivan uutta jännitystä ja twistiä kahdestakin syystä: 1) Koska ääniä jaettiin kahdessa paikassa, ei toisten äänestyskäyttäytyminen täällä blogissa päässyt polarisoimaan äänten kertymistä. Äänet jakautuivatkin melko tasaisesti, lähes jokainen kuva sai ainakin yhden äänen. 2) Ilmiselvästi toiset kuvat toimivat paremmin netissä, toiset taas livenä, sillä suosikit olivat eri äänestyspaikoissa aivan erilaisia. Ehkä myös äänestäjien taustoissa oli eroa, mutta tästä minulla ei ole vedenpitäviä todisteita.

Kaiken kaikkiaan kisa oli siis hyvin jännittävä. Siitä huolimatta voittajaa voidaan pitää ylivoimaisena suosikkina. Pitkittääkseni jännitystä, paljastan kolme eniten ääniä saanutta kuvaa niin, että voittaja tulee viimeisenä. Kaiken kaikkiaan hyväksyttyjä ääniä tuli 117. Kiitos niistä jokaisesta!






Kolmannelle sijalle tullut kuva oli Kuopion kaupunginkirjastolla äänestäneiden ykkössuosikki. Tämä oli ehdottomasti myös yksi omia lemppareitani. Kuva on herkkä, klassinen ja kaunis kuten esikuvansakin. 












3.sija



















Toiselle sijalle tullutta kuvaa (tämäkin suosikkejani) luonnehdittiin muun muassa vaikuttavaksi ja sävähdyttäväksi. Myös kuvaan nähtyä aikaa, vaivaa ja panostusta ihailtiin.
















2. sija
Kujerruksia: Susikuningatar



















JA SITTEN, VOITTAJA

Ilokseni on sanottava, että monista suosikeistani tämä olisi ehkä lopulta saanut minunkin ääneni. Tätä kuvaa kutsuttiin nerokkaaksi, oivaltavaksi ja hauskaksi. Kuvan katsetta sanottiin vangitsevaksi ja tunnelmaa vahvaksi. 















1. sija
Pihin naisen elämää: Miehet jotka vihaavat naisia TAI kuten me sen nyt tunnemme: Nainen joka vihaa tuhlaamista




JEEEEEEEEE, SUOSIONOSOITUKSIA PIHILLE NAISELLE JA PALJON ONNEA VOITOSTA!


Pihi nainen kuittaa voitosta kirjapaketin ja yllätyspalkinnon (olen sinuun myöhemmin yhteydessä). Ja kuten tuli luvattua, myös kaikkien äänestäneiden kesken arvottiin kirjapalkinto. Tällä kertaa onni potkaisi Aira-Sisko Karvosta (olen sinuunkin lähiaikoina yhteydessä), paljon onnea!


Kiitoksia, ystävät rakkaat, taas tästä Copycat-kierroksesta. On tämä aina melkoinen voimainkoitos, mutta toisaalta aina yhtä hieno kokemus. Ehkäpä taas, pienen huilitauon jälkeen, Copycat-kisa palaa entistä ehompana seuraavana vuonna. 

Tämä oli siis kirjabloggaajien joulukalenterin ensimmäinen luukku. Huomenna luukku avautuu osoitteessa http://lemasquerouge.blogspot.fi

Kirjakuvahaaste 1: Luettavana

$
0
0


Kuolema ei ole lasten leikkiä on ollut paljon esillä blogeissa tänä syksynä. Olen vasta ihan alussa, enkä ole vielä päässyt oikein imuun, mutta jospa tämä tästä paranisi. 
Kansi on kuitenkin kiva. Laitoin aamulla ihan tätä kuvaa varten keväthuulipunaani (käytän normaalisti huulipunaa aika harvoin) ja heti tuli valoisampi fiilis. Sitä paitsi tänään melkein paistoi aurinko! Jee, joulukuu on täällä ja vaikka talvi onkin edessäpäin, niin kohta mennään kevättä kohti!

Marraskuun kirjat ja päivän kuva

$
0
0

Marraskuu tuli ja meni! Itselläni on sellainen tunne, että kuukausi teki kaltaisekseen; harmaaksi ja raskaaksi, sillä vauhtia riitti. Tosin on huomautettava, että pääsääntöisesti kuukausi kului kaiken kivan merkeissä! Myös hyvin kirjallinen kuukausi oli, vaikkakaan en ehtinyt lukea tavalliseen tapaan. Pääsääntöisesti tästä on tietysti "syyttäminen" Kirjakanttia, mutta onneksi kirjallisuudesta saikin tuona viikonloppuna nauttia monella muulla tavalla kuin lukemalla. Kunhan saan aikaiseksi, teen vielä kuvakoosteen Kirjakantista tänne blogiin, odottakaahan vain!

Marraskuussa bloggasin kuudesta kirjasta. Niistä ensimmäisenLaura KolbenYläluokan tosin luin jo lokakuun puolella. Kirja herätti ajatuksia niin minussa kuin teissä lukijoissakin. Hyvän kirjan merkki siis!

Pasi AhtiaisenJokakelinmiehenluin täsmäiskuna Savonia-palkintoa silmällä pitäen, sillä olin aivan varma siitä, että kirja olisi ehdolla. Metsään meni, niin kuin meni Savonia-veikkaukseni pääosin muutenkin (Antti Holma ja Jouni Tossavainen sentään osuivat). Pääsin kuitenkin moikkaamaan Ahtiaista  Kirjakantissa sekä kuuntelemaan hänen esiintymistään Vestäjien kirjailijoiden osuudessa. Kiinnostava kirjailja, jonka uran kehitystä jään seuraamaan mielenkiinnolla.

Ollessani työmatkalla Helsingissä luinJuha Järvelän ja Marjo Vallilan Komisario Palmun jäljillä-kirjan. Palmu-kävely jäi kuitenkin suorittamatta tällä erää. Ensi viikolla olisi taas tiedossa reissu isolle kirkolle, mutta taidanpa suosiolla jättää kävelyretkeni kesäisempään tai ainakin valoisampaan ajankohtaan.

Ennen Kirjakanttia pääsin tutustumaan Magdalena HainGigy ja Henry -sarjaan kahden ensimmäisen kirjan osalta. Ihastuin steampunk-maailmaan oitis ja vielä enemmän innostuin Kirjakantissa, jossa pääsin haastattelemaan Magdalena Haita ja Hanna Matilaista eli Morrea, joka on kirjoittanut Mitä kummaa -tietoteoksen. 

Siinäpä luetut kirjat sitten olivatkin. Pidän marraskuuta kuitenkin mahdottoman onnistuneena, kun kaiken muun ohella ehdittiin Copycat-kisaillakin. Mikäli voittajan julistus meni sinulta eilen ohi, niin se löytyy täältä.

Monet kirjanystävät osallistuivat marraskuussa lukuhaasteeseen, jossa tavoitteena oli lukea 30 sivua päivässä. Minusta ei siihen tässä kuussa ollut, vaikka normaalioloissa sen ei pitäisi olla ongelma eikä mikään. Parin viimeisen viikon aikana olen oikeastaan kuunnellut vain äänikirjaa, muuten en ole lukenut yhtään, kääk! Mutta ei huolta, kokemuksesta jo tiedän, että joskus lukujumi on ihan paikallaan ja sen jälkeen lukeminen sitten vasta maistuukin!

Kuvituksena kirjakuvahaasteen kuva 2: ulkona. Tällä kelillä (tänään satoi lunta!) ei paljon ulkona lueta, mutta lenkillä olen kuunnellut Robert GalbraithinSilkkiäistoukkaa. Pidän hirveästi Galbraithin (tai Rowlingin) kerronnasta, mutta neljän ensimmäisen tunnin aikana tarinassa ei ole tapahutunut oikein mitään!

    

Kirjakuva päivässä 3: Jotain vanhaa

$
0
0
Ostin tämän Albert Edelfeltin kuvittaman Vänrikki Stoolin tarinat kirpparilta. En ole löytänyt teoksesta painovuotta, mutta kirjan alkuperäinen omistaja on merkinnyt sisälehdelle vuoden 1926. Kirja on massiivinen ja sen selkämys on kauniin vaaleanvihreä kultaisine kirjaimineen. Todellinen löytö! Nykyään se on kunniapaikalla olohuoneessamme. Kotimme läheisyydessä majaili Ruotsin armeijan joukkoja kesällä 1808. Varsinaiset Toivalansalmen taistelut käytiin hieman tuonnempana, mutta meidänkin tanhuvillamme on ollut leirejä ja varastorakennuksia. Venäläismiehityksen aikana Ruotsin armeija piti pitkään asemansa täällä Kuopion pohjoispuolella eversti Sandelsin johdolla. Vaikka sodan varsinaiset ratkaisutaistelut käytiin Pohjanmaalla, oli Toivalan taistelujen merkitys varsin suuri, sillä ne sitoivat venäläisten joukkoja Kuopioon. Nykyään paikan historia näkyy lähellä kotiamme sijaitsevana muistomerkkinä ja muutamissa kadun- ja paikannimissä.

J.L. Runebergin ansiosta Kuopion maaherra Olof Wibelius (kuvassa) on jäänyt elämään esimerkkinä kunniakkaasta siviilirohkeudesta. Kun venäläiset ensimmäisen kerran miehittivät Kuopion, ei Wibelius monien muiden tavoin paennut Ruotsiin (hän tosin teki sen myöhemmin, kun venäläiset syyttivät Wibeliusta kansan yllyttämisestä kapinaan).

Elämään on jäänyt Runebergin Wibeliuksen suuhun asettamat sanat:

"Te voiton saitte. Teill on valta nyt,
siis minun tehkää, miten mielikää.
Mut laki, ennen mua syntynyt,
myös jälkeheni jää."

Kirjakuvat päivinä 4.-7.

$
0
0

Tämä ensimmäinen ei ole kirjakuva, mutta menköön myöhäisenä itsenäisyyspäivän toivotuksena. Kuva on tulevan kesämökkimme edustalta itsenäisyyspäivänä otettu. Toivottavasti ensi kesän lopulla saisimme osan talosta asuttavaan kuntoon. Mökkimme on saanut jo katon ja nimen, Linnunlaulu. Siinä pihalla on erityisen helppo olla isänmaallinen ihminen.

Kiireiden ja maalla vietetyn ajan johdosta en ole ihan joka päivä ehtinyt lisäilemään tänne kirjakuvia, mutta tuskinpa se ketään haittaa. Tässä tulee nyt sitten useampia.


4. Kirjakassi


Perheemme kirjastokassi on saatu kylkiäisenä lastenvaatekutsuilta. Kassi on minusta tavattoman kaunis herkkine kuvioineen, joten se saa nököttää olohuoneen nurkassa koko ajan.




5. Lukemista ja herkuttelua




Ajoittain koukutun niinkin lapselliseen aineeseen kuin O'boy -kaakaoon. Kannan huonoa omaatuntoa sen järkyttävän sokerimäärän vuoksi. Mutta koska minulla ei ole päihteisiin liittyviä paheita, en jaksa stressaantua tästä :)



6. Rakkaat kirjanmerkit




Minulla on useita kirjanmerkkejä, mutta tämä yksi on oikeasti rakas. Se on kaunis ja käytännöllinen, tyylikäs ja ajaton.





7. Kirja reissussa


3-vuotias Neiti Kevät lukee valehtelematta kymmeniä kirjoja ennen nukahtamista. Niiden kaikkien on myös oltava sängyssä. Jos tyhjennän sängyn, on kirjat kannettu seuraavana iltana takaisin sänkyyn. Mummolareissulla pärjättiin sentään neljällä kirjalla. Kun ne oli luettu, päätyi iltalukemiseksi Rukouskirja vuodelta 1849 (ei kuvassa!). Ehdin onneksi pelastaa mummoni isoisän hauraan kirjan ennen suurempia tuhoja!



Kirjakuvakuukausi jatkuu, kuvat 8.-10.

$
0
0
Edellisessä kuvakoosteessa kerroinkin jo Neiti Kevään lukutottumuksista. Yleisön pyynnöstä kuva pikkuneidin ergonomisesti vuoratusta sängystä. Kuten kuvasta voi päätellä, mm. muumit ovat kirjoissa kova juttu. 

8.Lukunurkka

Seuraavassa kuvassa kurkataankin sitten kirjablogin hermokeskukseen. 

9. Kirjabloggaajan työpiste

Viimeisessä kuvassa esitellään kirja-aarretta. Mietin aika pitkään, minkä kirjan valitsisin, sillä vaihtoehtoja on monia. Päädyin kuitenkin tähän omaan, ensimmäiseen kirjoittamaani kirjaan. Sen eteen tuli tehtyä monta vuotta tutkimusta ja valmis kirja oli toteutunut unelma. Kaiken lisäksi kyseessä on muuten vieläpä aika hyvä kirja, vaikka itse sanonkin! :)
Lisää kuvia taas lopummalla viikkoa!

10. Kirja-aarteeni




Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä

$
0
0

Huh! Kolmen viikon kirjaton putki blogissa päättyy tähän. Viimein olen saanut kirjan luetuksi! On ollut kiireitä ja on tehnyt välillä mieli tehdä muuta kuin lukea. Ja sitten lisäksi olen koko ajan yrittänyt edistää tätä Alan Bradleyn kirjaa. Kannattiko tähän käyttää viikkotolkulla aikaa? Enpä oikein tiedä. Bradleyn Kuolema ei ole lasten leikkiä on ollut paljon esillä blogeissa ja käsittääkseni varsin positiivisessa valossa. Myös kansi on kiinnostava ja vaikuttava. Hypistelin kirjaa kirjamessuilla, mutta jätin kuitenkin ostamatta (onneksi, kuten nyt voin sanoa).

Tässä kirjassa on periaatteessa kaikki ainekset kohdallaan:
1. Kiinnostava, 11-vuotias myrkyistä ja kuolemasta kiinnostunut pikkuvanha pikkutyttö, jossa on salapoliisin vikaa.
2. Mustaakin mustempi aihepiiri ja huumori.
3. Sotien jälkeinen Britannia ja viehättävä maalaiskylä.
4. Lukuisat kirjallisuusviittaukset.

Mutta kirja oli puisevan tylsä! Mikä meni vikaan?

1. Rankasta aihepiiristä huolimatta kirjassa on jotakin pikkusievää, mikä ärsyttää minua. En valitettavasti osaa määritellä tätä pikkusievyyttä kunnolla, koska sen vain tuntee, mutta mielestäni sillä on jotain tekemistä laskelmoinnin kanssa.
2. Maneerit ja toistot. Erityisen rasittavia olivat Aku Ankka -tyyliset Tuhat tulimmaista! -huudahdukset.
3. Laaja henkilökaarti tuskin häiritsee, jos on lukenut sarjan ensimmäisen osan. Minulla oli kuitenkin vaikeuksia pysyä mukana siinä, kuka oli kukin.
4. Hidas tempo. Kirja muuttui mielenkiintoiseksi vasta reilusti yli puolen välin. En tiedä, miksi jatkoin sinne asti.

Kirjassa oli siis mainioita elementtejä, jotka jo yksinään olisivat tehneet vaikutuksen, mutta niiden yhdistäminen samaan tarinaan ei oikein onnistunut ja tulos lässähti. On kuitenkin myönnettävä, että tunsin tarinaa kohtaan myös henkilökohtaista vastenmielisyyttä. Kirjassa kun viitataan jatkuvasti erääseen aiempaan tapahtumaan, joka on ajatuksena hyvin ahdistava. Kirjan alkupuolella taas seurataan lähinnä päähenkilö Flavia de Lucen omaperäisiä laboratoriotutkimuksia sekä hänen hengaamistaan kylään autorikon vuoksi pysähtyneiden nukketaiteilijoiden kanssa. Kumpikaan aihepiireistä ei varsinaisesti tehnyt kirjasta page-turneria.

Kirjassa on kuitenkin ihan kelpo aineksia, joten jollekin tämä voi sopiakin. Itse pidin eniten kirjan suomenkielisestä nimestä. Se on mainio!

Muutamia poimintoja positiivisemmista blogitunnelmista:

Kirsi luki kirjan muutamassa illassa. En käsitä miten :)
Katja piti kirjaa keskivertodekkarina, joka tarjosi rentouttavan lukukokemuksen.
Maijalle kirja tarjosi leppoisia lukuhetkiä ja sopivan kimurantin juonen.
Flavian kemialliset kokeet saivat Mai Laakson hymyilemään.

Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä
Bazar 2014
389s.
Suomennos Laura Beck.

Kuvakatsaus Kirjakanttiin

$
0
0
Ajan vieriminen eteenpäin tuntuu aina kiihtyvän vuoden viimeisinä kuukausina. Tuntuu, että ihan äsken vietimme kuopiolaista Kirjakantti -tapahtumaa, mutta pakko kai uskoa kalenteria, joka väittää aikaa kuluneen noista päivistä kolme viikkoa. Siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi haluan vielä palata viikonloppuun kuvakavalkadin muodossa.

Perjantai: 


Kirjakantin avajaisia vietettiin perinteisin menoin Kuopion kaupunginkirjastolla. Samaten perinteisesti avajaisten odotetuin ohjelmanumero oli Savonia-ehdokkaiden paljastaminen.

Avajaisten jännittävin hetki: Savonia-raadin sihteeri Kirsti Hietanen (vas.) ja Snellman kesäyliopiston rehtori Soili Meklin paljastavat Savonia-ehdokkaat. Oikealla raadin puheenjohtaja Varpu Puskala esittelee tämän vuoden ehdokkaat. (Kuva Emmi Arola)

Ehdokkaista kaksi. Helena Waris ja Jouni Tossavainen pääsivät mukaan kukitukseen. (Kuva Emmi Arola)

Avajaisten jälkeen ääneen pääsivät pohjoissavolaiset kirjailijat, jotka vetivät rennon ja mielenkiintoisen paneelikeskustelun.
Antti Heikkinen kertoi vuodestaan Savonia-voiton jälkeen. (Kuva Emmi Arola)

Pohjois-Savon Vestäjiä edustivat kirjailijat Tatu Kokko (vas.), Jyri Paretskoi, Kirsi Pehkonen ja Pasi Ahtiainen. (Kuva Aino-Maria Savolainen.)

Avajaisten jälkeen juhlallisuuden jatkuivat ensin kutsuvieraille kaupungintalon kristallikruunujen alla ja sitten virallisilla jatkoilla Pannuhuoneen Humublues-illassa, jossa esiintyivät Joey Buddy sekä Faarao ja Kakspäinen narttu.

Faarao ja Kakspäinen narttu (Kuva Olavi Rytkönen)
Kuva Aino-Maria Savolainen.

Suunnittelutyöryhmän pj. Soili Meklin ja joku random-bloggaaja :) (Kuva Soili Meklin)

Ehdokaskirjat olivat esillä myös kaupungintalolla. Tässä kirjoja hypistelevät Kuopion kaupunginkirjaston asiakas- ja kokoelmapäällikkö  (ja Kirjakantin suunnittelutyöryhmän jäsen) Päivi Savinainen ja Tuulevin Lukublogin Tuulevi Ovaska. (Kuva Aino-Maria Savolainen)




Lauantai:
Lauantaina pääsimme nauttimaan sanojen sanomasta. Kaikilla kirjailijavierailla nimittäin oli sana hallussaan, muutenkin kuin kirjallisesti. Aamu alkoi katsauksella Savonia-ehdokkaisiin Riitta Raatikaisen ja Risto Löfin johdolla. Minä ja Tuulevi puolestaan vinkkailimme kiinnostavista kirjoista kirjastokävijöille.


Panu Rajala veti tuvan täyteen.
Johanna Sinisalo sai yleisöltä useammatkin väliablodit. (Kuva Aino-Maria Savolainen)


Risto Isomäki esiintyi kauppakeskus Apajassa. Haastattelijana Jukka Kananen. (Kuva Aino-Maria Savolainen)


Yksi sykähdyttävimmistä ohjelmaosuuksista oli VB-valokuvakeskuksella vietetty Runon ja laulun ilta. Ohjelma jakaantui kahteen osaan. Ensimmäisessä näyttelijä Sari Siltavuori ja näyttelijä Sinikka Mokkila esittivät pianisti Minna Tirkkosen säestämänä Kaj Chydeniuksen runosävellyksiä. Toisessa osassa tunnetut kuopiolaiset henkilöt esittivät omia lempirunojaan yleisölle.
Atik Ismail eläytyy runoon. (Kuva Aino-Maria Savolainen)
Samalla vietettiin Viktor Barsokevitschin 151-vuotispäivää. Valokuvakeskus oli ääriään myöten täynnä. (Kuva Emmi Arola)


Sunnuntai

Sunnuntaina Steiner-koulun tiloissa oli ohjelmaa perheille. Heti aamulla Paikkateatteri esitti Hölmöläistarinoita. Olimme mekin lasten kanssa paikalla ja ihan haltioissamme, niin lapset kuin aikuisetkin! Päivän aikana oli myös kirjailijaesiintymisiä, nimittäin Jukka Itkonen ja Hannele Huovi olivat paikalla. Heistä jälkimmäinen piti iltapäivällä myös sanataidetyöpajan lapsille.

Jukka Itkonen. (Kuva Emmi Arola)

Hannele Huovi (Kuva Emmi Arola)
Hölmöläisten mehu oli laihanlaista. (Kuva Aino-Maria Savolainen)





Samaan aikaan toisaalla: Kino Kuvakukossa keskuteltiin steampunkista. Sain vieraakseni Hanna Matilaisen eli Morren ja Magdalena Hain. Puhuimme paitsi heidän kirjoistaan myös siitä, mistä höyrypunkissa on oikeastaan kysymys. Itselleni juttutuokio oli ehdottomasti viikonlopun kohokohta, joten tapahtuma sai arvoisensa päätöksen!
(Kuva Emmi Arola)


Monta hyvää kuvaa ja mielenkiintoista henkilöä jäi esittelemättä. Mutta melkoinen kuvaoverload tuli tässäkin, toivottavasti saatte postauksen auki laitteillanne.

Lisää kuvia, videomateriaalia (esimerkiksi steampunk-haastattelusta ja mainiosta lauantaina esiintyneestä Lupu ja Wappaat tyylit -poppoosta löytyy Kirjakantin Facebook-sivuilta). Käykääpä myös lukemassa Lukulampussa ilmestynyt artikkeli, jossa tapahtumasta kertovat lisäkseni Soili Meklin ja Olavi Rytkönen.

Kiitos omasta puolestani vielä kaikille teille, jotka olette tavalla toisella tässä tapahtumassa mukana, joko järjestämässä, esiintymässä tai yleisönä osallistumassa. Itselleni parasta tapahtumassa ovat kohtaamiset: ihmiset, ajatukset ja sanat risteilevät ja muodostavat leikkauspisteitä. Kuten Rytkösen Olavi tuossa Lukulampun artikkelissa hyvin sanoo, tapahtuma tulee iholle. Toivottavasti näiden kuvien myötä pieni osa tuosta tunnelmasta välittyy myös sinne ruutujen tuolle puolen!

Kirjakuvat 11.-16.

$
0
0
Joulu se tulla jollottaa! Tajusin juuri, että viikon päästä joulu onkin jo parhaimmillaan. Toivottavasti fiilistelen aatonaattoiltaa joululauluja kuunnellen ja kuusta ihastellen! Tosin meillä on perinteikkäästi usein käyty päivystyksessä ja apteekissa antibioottiostoksilla joulun kynnyksellä, joten enpä suunnittele turhia. Tosin jonkinlainen jouluperinne sekin.

Kuluneella viikolla olen jo lukenutkin likimain normaaliin malliin, joten saanemme ennen joulua ainakin yhden kirjapostauksen eetteriin. Sitä ennen kuitenkin näitä höpöhöpöpostauksia :) Ei vaineskaan, tällaiset kuvajutut on minusta tosi kivoja. Muutenkin olen hurahtanut viime aikoina Instagramiin, vaikka olen sitä käyttänyt jo pari vuotta. Viimeisen puolen vuoden aikana olen kuitenkin huomannut, että kuvien räpsiminen arkisista tilanteista auttaa näkemään kauneuden, hauskuuden ja ilon ihan pienissäkin jutuissa. Ja se ystävät, se jos mikä kohentaa elämänlaatua! Kokeilkaapa! 

11. Kirjaostoksilla
Melkein aina kun käyn Helsingissä, käyn Akateemisessa kirjakaupassa. Huomautettakoon, että läheskään aina en sentään osta mitään, vaikka perheeni on kyllä tottunut kirjatuliaisiin (toinen vakkari tuliaispaikka on lentoaseman Muumi-kauppa. Siellä vierailen myös likipitäen aina lentäessäni ja erityisesti silloin, jos en ole jostakin syystä ehtinyt käydä Akateemisessa). Kirjojen lisäksi minua viehättää liikkeen valo, avaruus ja arkkitehtuuri. Siitä pisteet Alvar Aallolle. Opiskeluvuodet Jyväskylässä saivat minut hyvin kyyniseksi hänen arkkitehtuurilleen, mutta Kirjatalossa hän on onnistunut.


12. Ensimmäiset lauseet
 Minulla(kin) on huojuva pino makuuhuoneessa ihanjustkohta lukuun tulossa olevia kirjoja. Tällä kertaa valitsin lukemisen karskisti ensimmäisten lauseiden perusteella. Tietääkö muuten joku, mistä kirjasta on kyse?



13. Värikästä
Olen jaotellut kaunokirjallisuushyllyni värien mukaan. Tykkään erittäin paljon tästä puna-kelta-vihreä-sinisestä osasta. Mustia ja valkoisia kirjoja onkin sitten suhteessa ihan liian paljon.



14. Kesken jäänyt
Anna Karenina. Ykkösosan luin ja sitten annoin periksi. Minusta teos oli yllättävän ihmissuhdekoukeroinen. Jälkeen päin ajateltuna, mitä muuta se nyt juonen tuntien voisikaan olla? :) Ajoitus oli selkeästi väärä.



15. Kirja ja kuppi kuumaa
Tämänkertainen työprojekti alkaa olla kohta valmis. Tulevan vuoden kuviot ovatkin sitten taas ihan apposen avoinna. Olen kuitenkin huomannut, että alan pikku hiljaa tottua sekatyöläisen elämään, enkä stressaa turhia. Luotan siihen, että tekevälle riittää töitä ja että kivoja juttuja odottaa edessäpäin. Töissä tarjottiin glögiä ja jo vain se maistui. Tykkään muuten tosi paljon tästä valkoisesta työpöydästä, se on likimain ainoa paikka, jossa saa otettua tähän aikaan vuodesta kirkkaita ja valoisia kuvia!



16. Uusi lisäys hyllyyn
Mieheni soittaa minulle keskellä työpäivää tosi harvoin. Viime viikolla ollessani työmatkalla privapuhelin kuitenkin soi (kesken koulutuksen!). Vastoin tapojani vastasin, sillä olin ihan varma, että jommalla kummalla lapsella on pää halki tmv. Mutta asia olikin tämä: alehyllystä oli löytynyt Kerjäläisprinsessa (viimeinen kappale) ja mieheni kysyi noukkisiko sen talteen. Kyllä nyt nousi pisteet! Jatkossa kuitenkin maltan odottaa seuraavaan taukoon asti ja soitan vasta sitten takaisin :)



Valoa joulunaluspäiviin! Kohta lähdetään taas kevättä kohti kulkemaan!

Harri V. Hietikko: Näkemiin Shosanna

$
0
0

Moitin edellistä kirjaa pikkusieväksi. Kun se kuitenkin sattui sisältämään melko makaaberia huumoria ja liikkumaan kuoleman ja myrkkyjen parissa, tiesin, että nyt täytyy nostaa kierroksia. Lukupinoni ihan päällimmäisissä kerroksissa on jo hyvän aikaa odotellut Harri V. HietikonNäkemiin Shosanna. Diggailin miehen edellisestäLausukaa paranoid -vedosta melkoisesti, vaikken ehkä ihan genren kohderyhmään kuulukaan. Siispä tartuin nimettömän ratsastajan seikkailujen jatko-osaan varsin suurella mielenkiinnolla.

Sain sen mitä tilasin ja ehkä vähän enemmänkin: ei ollut pikkusievää. Jo kirjan alku sai nieleskelemään, sillä siinä esitetään video, jossa tapetaan ihminen äärimmäisen raa'alla tavalla. Enpä ollut aiemmin kuullut termiä snuff-video, mutta nyt tiedän sitten senkin. Ja kuten niin usein, tieto lisää tuskaa. Saman tempun se tekee kirjan päähenkilölle, joka onnistuneen keikan jälkeen päättää tehdä vähän omia tutkimuksiaan aiheen tiimoilta.

Tällä kertaa minulla meni ensimmäistä osaa pidempään, että aloin viihtyä Hietikon luomassa äärinihilistisessä maailmassa. Teksti oli entistäkin tylympää ja päähenkilön kovan jäbän puheet alkoivat jossakin vaiheessa jo vähän ärsyttää. Samaten hänen neitimäinen tapansa esitellä pukeutumistaan ja arvostella ihmisiä vaatteiden, ehostuksen, autojen yms. perusteella. Toisaalta en kävisi tästä kirjailijaa syyttämään, vaan pikemminkin onnittelemaan vahvoja tunteita herättävän henkilöhahmon luomisesta. Hietikko on itse sanonut halunneensa tehdä päähenkilöstä antisankarin, joten hymypoikapatsasta ei ollakaan tavoittelemassa. Sitä paitsi Näkemiin Shosanna on kuulemma Biker-trilogian ankein osa. Kolmanteen osaan on luvattu huumoria, mikä on hyvä asia, sillä juuri Lausukaa paranoid -läppää jäin tällä kertaa kaipaamaan.

Loppua kohti aloin kuitenkin jo nauttia menosta. Kirjan maailma on minulle vieras ja perin synkkä, mutta se on todettava, ettei Hietikko kirjoita ainoatakaan laiskaa lausetta. Jos koko ajan täytyy tylyttää, niin onhan se nyt hienoa, että pystyy tekemään sen verbaalisella tasolla näyttävästi. Omaa yhteiskuntamme saa ehkä suurimmat satsit niskaansa, mutta siitä en ole ihan varma, mitä tarkalleen ottaen Hietikko haluaa ajastamme sanoa. Luinko yhteiskuntakritiikkiä vai sen satiiria? Kirja on vähän samalainen kokemus kuin snuff-video (kai), jonka katsottuaan yököttää ja miettii, oliko kaikki sittenkin vain bluffia?

Lukuajankohtani oli mukava siinä mielessä, että kirja sijoittuu ajallisesti joulukuulle. Jos siis tämä sattuu osumaan käteen, nyt on oikein hyvä aika aloittaa kirjan lukeminen. En kuitenkaan oikein uskalla suositella Biker-kirjoja kenellekään, varsinkaan herkille sieluille, mutta mielelläni haastan niitä lukemaan. Hietikon kirjoihin verrattuna Arto Salminen kirjoitti kukkaiskielellä.

Harri V. Hietikko: Näkemiin Shosanna
Reuna 2014
271s.
Arvostelukappale

Kirjakuvat 17-22.

$
0
0
17. Tavoittelin vähän samanlaista mystistä ilmettä kun kannen leidillä, mutta näytän lähinnä vain vastaheränneeltä!

18: Lukueväät: olen syönyt tässä kuussa piparkakun jos toisenkin. Kaupasta oli siirappi loppu, joten sovelsin taikinaan puolet annoksesta vaahterasiirappina. Kyllä toimii!


19: Alkaa V-kirjaimella. Välskärin kertomukset, ei lisättävää ❤️


20: Lukutoukan yöpöytä. Pinoan yöpöydälle kirjoja, joista haluan erityisesti itseäni muistuttaa. Tosin esimerkiksi Historian suurnaiset on odottanut vuoroaan ainakin vuoden.


21: Kovia kokenut. Tätä kirjaston poistomyynnistä kotiuttamaani Wildea olen esitellyt täällä ennenkin. Niin rakas teos!


22: Kirja ja sopiva asuste. Tykkään todella paljon tästä Romeon ja Julian pokkarikannesta. Se on romanttinen, mutta kuitenkin selkeä. Samanlainen on myös tämä Silverjunglen ruusuke, jonka hankin syksyllä kaulahuivin koristeeksi. Lopulta se kuitenkin on päätynyt yhä uudestaan harmaan edustusvillatakkini rintaan väriä tuomaan.


Luulen, että tapaamme vielä kerran ennen joulua. Luen nimittäin parhaillaan aivan huippuhyvää kirjaa, ehkä yhtä vuoden parhaista. Luulenpa, että tänä iltana en mene nukkumaan, ennen kuin se on luettu!

Antti Holma: Järjestäjä

$
0
0

Aloitetaan kielteisestä, vaikkei se kai tapana olekaan. Ainoa syy, miksi en ole lukenut tätä kirjaa aiemmin, on pieni ja tiheähkö präntti, jolla kirja on painettu. Se ei houkuttele lukemaan. Joten pieni, kaino toive kustantamoihin: ajatelkaa meitä lukutoukkia ylirasittuneine silminemme! En ole muuten ainoa asiaan huomiota kiinnittänyt. Lienee joku jättänyt kirjan lukemisen tämän asian vuoksi väliinkin. Hyvin harmillista, sillä kirjan sisältö onkin sitten täyttä dynamiittia, tai ehkä kyseessä on paremminkin iloisesti ja ärsyttävästi räsähtelevä papattimatto, tykitys. Parin ensimmäisen sivun jälkeen en enää kiinnittänyt painatusteknisiin asioihin huomiota, sillä olin jo täysin Tarmon pauloissa.

Okei okei okei, nyt kun negatiivisuudet on käsitelty, voinkin keskittyä suitsutukseen. Antti Holman Järjestäjä on yhtä aikaa ratkihauska ja kipeän traaginen, höyhenkevyt ja lyijynraskas, valoisa ja synkkä, kepeä ja vaativa. Kirja itkettää ja naurattaa, viihdyttää ja saa ajattelemaan. Siitä lähtien kun kirjan lukemisen aloitin, en olisi halunnut sitä laskea käsistäni. Paloin ja janosin saada tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi Tarmolle ja hänen ystävälleen Minnamaijalle. Entä Danielille? Annille? Lainapeite-näytelmälle?

Kaikista vahvimmillaan Holma tuntuu olevan nimenomaan henkilökuvauksessa. Tarmon hahmo on briljantti. Hänellä on selkeästi jokin pahasti pielessä, mutta siitä huolimatta ja juuri siksi hahmoa ei voi olla rakastamatta. Se ei sinällään ole mikään ihme, sillä kaikki naiset rakastavat Tarmoa. Valitettavasti hän itse ei rakasta, pikemminkin päinvastoin. Työpaikallaan kirjastolla Tarmo on yksi tytöistä, joka saa kuulla inhottavia yksityiskohtia työkavereidensa seksielämästä haluamattaan. Tarmo itse haluaisi kuulua miesten joukkoon: kulkea haarat levällään rintakarvoja röyhytellen ja piereskellen. Kun hänen ärsyttävä esimiehensä Lillukka vielä heittää Tarmon perunaleivoksen roskiin, menee jotakin peruuttamattomasti rikki. Tarmo päättää ryhtyä oman elämänsä sankariksi, kasvattaa velttoina roikkuvien narujen tilalle lihakset ja päästä lähelle elämänsä miestä, kirjastossa tapaamaansa Danielia. Daniel on B-luokan näyttelijä A-luokan kropassa, ikuinen poika miehen ruumiissa.

Tarmon ryhtiliike näyttää tuottavan tulosta. Sisäisella soundtrackilla soi big band -musiikki, lihasten välissä tuntuu rako ja Tarmo saa työpaikan Suomalaisesta teatterista järjestäjänä. Meneillään on Lainapeite -produktio ja Tarmo tutustuu työryhmään, johon on kasattu näyttelijöiden karikatyyrit: mahdoton ja hankala diiva, alkoholisoitunut keski-ikäinen miesnäyttelijä, elosteleva nuori miesnäyttelijä ja hento, herkkä ja kaikkien himoitsema naisnäyttelijä. Sekä tietenkin ohjaaja, joka saa päähänsä mitä älyttömämpiä ideoita yrittäessään saada aikaiseksi kelvollista esitystä. Tarmo kehittyy varsin hyväksi järjestäjäksi, mutta hänen omat henkiset paineensa käyvät koko ajan sietämättömämmiksi, varsinkin, kun hänen kaukokaipuunsa kohde Daniel tulee produktioon mukaan. Teatteri on Antti Holmalle tuttu miljöö. Hänen teatterimaailman kuvauksensa on hykerryttävää ja välillä Holma lyö ihan toden teolla. Arvattavasti teatteriväki tunnistaa monta sellaistakin nyanssia, mikä maallikolta jää huomaamatta.

Holman kieli on eläväistä, välillä uskomattoman kaunista, välillä mustaa ja rumaa. Pääsääntöisesti tarinaa seurataan Tarmon kertomana, mutta ääneen pääsevät myös Daniel unipäiväkirjansa sivuilla sekä Riitta Rysä, näyttelijöiden pelkäämä siilitukkainen teatterikriitikko, kritiikkiensä kautta. Erilaiset kerrontatavat tuovat tarinaan vaihtelua ja vipinää. Erityisesti Danielin hahmo olisikin jäänyt kiiltokuvamaiseksi torsoksi ilman hänen omaa tajunnanvirtaansa.

Teatteri tarjoaa hyvän metaforan elämälle. Siinä ei sinänsä ole mitään uutta, mutta miksipä olisikaan, kun se kerran toimii. Loppujen lopuksi niin Tarmon elämäremontti kuin Lainapeitteen rakentaminenkin tuntuu olevan epätoivoista tuulentuvan rakentelua. Siitä huolimatta niin näyttelijät, Tarmo kuin lukijakin haluavat palavasti uskoa, että kyllä tämä tästä, tämä onnistuu. Siinä mielessä Tarmo on samassa veneessä näyttelijöiden kanssa, että jollakin tapaa rikki tuntuu olevan heistä jokainen. Tarmo on kuitenkin ainoa, joka tunnistaa ristiriidan ihanteen ja todellisuuden välillä liian suureksi. Siinä piilee tarinan komedia ja tragedia.

Teatterissa olin oppinut, että draama ei synny siitä. että koko ajan on ikävää, vaan siitä, että ihmiset pyrkivät hyvään tai edes tasapainoon, mutta epäonnistuvat ja harhautuvat. Ihmisiä puolestaan ei saa nauramaan sillä, että yrittää olla hölmö, vaan sillä että on mahdollisimman tosissaan.

Järjestäjä on yksi tämän vuoden Savonia-ehdokkaista. Kyllä en mieltäni pahoittaisi, jos tämä voittaisi.

Toisaalla blogistaniassa:
Kirsi naurahteli useaan otteeseen.
Krista kuvaa teosta sekopäisen hyväksi.
Marilen mielestä kirjassa oli vähän liikaa aineksia.

Antti Holma: Järjestäjä
Otava 2014
383s
Arvostelukappale

Kirjakuvat 23.-28.

$
0
0
23. Kirjasarja. Mary Marckin tyttökirjat ovat kulkeneet mukanani ihan lapsuudesta asti ja olen vuosien saatossa myös kartuttanut kokoelmaani. Pakko tunnustaa, että minulle Helsinki on hyvin vahvasti Mary Marckin Helsinki.
24. Paksuin kirjani. 869 sivua. Saattaisi hyllystä löytyä jokunen paksumpikin, mutta tämä on ainakin painavimmasta päästä. Loistava kirja. Muistan viikon pari talvea takaperin, kun tätä luin. Ulkona oli kova pakkanen, olin juuri toipumassa flunssasta kun koko muu perhe sairastui. Toiset nukkuivat monta päivää putkeen, minä lämmittelin kuumaa juomista, kävin kääntymässä postilaatikolla, luin ja luin.


25. Kaunis kansikuva. Alkuperäinen tehtävänanto oli näköjään upea, mutta se kääntyi mielessäni kauniiksi. Tästä tuli joulupäivänä "No onkos tullut kesä" -fiilis. Tämä vanhempieni Leino-kokoelma houkutteli minut ensi kertaa lueskelemaan Leinon runoja laajemmin vuosia sitten. Oli kesä ja tämä sopi valoisiin öihin.
26. Kirjoja, jokapaikassa! Niitä meiltä kyllä löytyy vähän sieltä ja täältä. Esimerkiksi joulunpyhien lukemisto (Juice minulla, Mooses miehellä) odottelivat lukijaansa pakastimen päällä.
27. Puhutteleva nimi. Jonakin onnellisena päivänä on hieno nimi kirjalle ja hieno on kyllä kirjakin. Yksi Lehtolaisen parhaista ikinä, ehkä jopa paras.
28. Lukematta ikuisuuden. Tätä on kehuttu valtavasti, mutta uudekseltaan se jäi lukematta. Hankin kirjan jokin aika sitten alesta, mutta vieläkään en ole tullut siihen tarttuneeksi. Ehkä vuonna 2015?

Jenni Linturi: Malmi 1917

$
0
0

Vuoden viimeinen kirja valikoitui lukemistoon oikeastaan kokonsa perusteella. Tarvitsin yhden yön työreissulle näppärästi käsimatkatavaroihin sopivan kirjan, eikä todennäköisesti ensi vuoden ensimmäinen esiteltävä kirja, Juice-elämäkerta, todellakaan ollut sellainen. Malmi 1917 -teoksen puolestaan kotiutin syksyllä kirjakaupan remonttialesta. Muistelin kuulleeni kirjan ilmestyessä viime vuonna siitä paljon hyvää, lisäksi kirjan näpäkkä ja vähäeleinen otsikko miellytti minua.

Malmi 1917 kertoo juuri siitä, mistä otsikkokin. Malmi, Helsingin pitäjän osa, kuohuu Suomen itsenäistymisen vuonna. On lakkoja, kaarteja, sakilaisia. Ennen kaikkea on vihaa. Maailma on tullut hulluksi ja siinä myllerryksessä omaa onneaan etsivät sisarukset Ingeborg ja Elisabeth eli Lettu sekä Malmille apulaisnimismieheksi tulleen isänsä hämäläispoika Oiva. Ingeborg haluaa itsellisen elämän teatterilavoilla, Lettu haluaa Oivan. Oiva ehkä luulee tietävänsä mitä haluaa, mutta kysymysmerkiksi jää, tietääkö hän sitä oikein kuitenkaan.

Tulevan sisällissodan eri osapuolien lisäksi Jenni Linturi kuvaa myös suomen- ja ruotsinkielisten välistä kieliriitaa ja jännitettä. Oikeastaan kirja kuvaa erinomaisesti sitä, kuinka sattumanvaraisesti rintamalinjat ja puolen valinta voivatkaan muotoutua. Historiankirjoissa kaikki tuntuu etenevän suoraviivaisesti, jo ennalta määrättyä käsikirjoitusta noudattaen. Todellisuudessa nuoret (ja vanhemmatkin) ihmiset toimivat hetkessä, välillä järjen, mutta usein myös tunteen ja aatteen pohjalta toimien. Todellisuus on tapahtumahetkellä sirpaleista, kokonaisuuden hahmottaminen jälkiviisastelua.

Sirpaleinen on myös Malmi 1917. Se on pienistä tuokiokuvista koostuva tarina vailla selkeää alkua ja loppua. Missäpä ne alut ja loput todellisuudessa ovatkaan? Linturi kirjoittaa harkittua ja muovattua lausetta. Enemmän hän kertoo rivien väleissä kuin itse riveillä. Lukijana koin sen vähän kahtalaisesti. En toisaalta kaipaa puhkiselittämistä, mutta toisaalta tekstiin jäi välillä viipyilemään laskelmoinnin tuntu. Myös tarinan fragmenttisuus toi tunteen, etten ihan päässyt siihen kiinni. Toisaalta se on hyväkin asia, tässä riittäisi pureskelemista toisellekin lukukerralle. Eittämättä tällainen puolikoomainen lentokone- ja hotellilukeminen ei ole tämänkaltaiselle kirjalle se kaikista otollisin ympäristö.

Kaiken kaikkiaan kirja oli juuri sitä, mitä odotinkin. Nopeasti luettava katsaus historiaamme, kepeä luettava, mutta kuitenkin raskaitakin ajatuksia sisältävä. Kuitenkin mielen sopukoihin jäi pieni häiritsevä kaiherrus. En ehkä saanut tästä irti niin paljon kuin olisi ollut mahdollisuuksia. Onko se sitten lukijan vai kirjan vika, sitä jään miettimään.

Jenni Linturi: Malmi 1917
Teos 2013
208s.

Amma on bloggaillut tasan viisi vuotta! Synttäripärinää!

$
0
0

Pari päivää sitten katsoin kalenteriin ja sen muistin: 30.12.2009 perustin kirjablogin, Amma lukee aakkoset läpi oli blogin nimi.Vaikka viisi vuotta ei vielä pyöreä luku olekaan, on se kuitenkin sen verran näpsäkkä luku, että jonkinlainen juhlistus tuntuu tarpeelliselta. Kutsunkin teidät mukaani aikamatkalle. Olen koonnut tähän muutamia nostoja vuosien varrelta. Tämä ei ole niinkään best of -katsaus vaan paremminkin mahdollisimman värikäs ja kaunistelematon blogitaipaleeni kuvaus. Kaunistelematon jo siinä mielessä, että omien vanhojen tekstien lukeminen tuo usein melkoisen nolostumisen tunteen :) Mutta mitäpä siitä, suoraan syömmestä ne on kirjoitettu! Mikäli teille nousee mieleen muistoja näiden viiden vuoden ajalta, tai vaikka siitä, miten olette blogiini päätyneet, olisi niitä todella mukava lueskella kommenttiboksista!

***

Kaikki alkoi tästä postauksesta: A niin kuin alku

Muistan illan hyvin. Oli siis uudenvuodenaatto, mieheni oli töissä, minä kuuntelin raketteja ja hyssyttelin kolme kuukautta vanhaa herra Syksyä, joka itki koko illan ja yön. Rakettien vuoksi, luulin silloin. Onneksi en tiennyt, että samalla tavalla hän tulee huutamaan seuraavat seitsemän kuukautta, olisi nimittäin saattanut jäädä yksi kirjablogi perustamatta.

Vuosi 2010.


Valitettavasti merkittävä osa vuoden 2010 blogikuvista on tuhoutunut blogimuuton yhteydessä. Koneelta löytyi kuitenkin mm. tällaisia ulkoasuaihioita.  Ja ulkoasuvaihtojahan Amman lukuhetkessä onkin sitten nähty! Oh, my! Viime aikoina olen rauhoittunut, ootteko huomanneet?


Ensimmäisen kirjablogini tarkoitus oli siis lukea uusia kirjailijoita aakkosjärjestyksessä läpi. Olin varannut urakkaan koko vuoden, mutta sainkin sen jo syksyllä valmiiksi. Tuossa vaiheessa muutin blogin nimen Amman lukuhetkeksi ja muutin blogini Bloggeriin. Amman lukuhetki on siis itse asiassa vasta 4,5 -vuotias, mutta lasken nämä blogit yhteen, sillä itselleni kyse on kuitenkin yhdestä ja samasta projektista, joka on muuttanut muotoaan matkan varrella useammankin kerran. Tuosta haastetaustasta (ja osin myös opiskeluista (kts. seuraava vuosi) johtuen olen nykyään varsin penseä osallistumaan pitkiin lukuhaasteisiin. Minulle tietyn "ohjelman" mukainen luku ei vain tunnu sopivan. Kiva muuttuu puurtamiseksi.

Muutamia nostoja:
Carita Forsgren: Kolmen kuun kuningatar
Kiba Lumberg: Musta perhonen
Robert Åsbacka: Urkujenrakentaja


Vuosi 2011.




Vuosi 2011 olikin jännittävä. Olin aloittanut kirjallisuuden perusopintojen suorittamisen avoimessa yliopistossa jo syksyllä 2009, mutta vauvataloudessa opinnot etenivät varsin hitaasti. Alkuvuonna 2011 otin kuitenkin mielettömän spurtin, meille oli nimittäin keväällä tulossa toinenkin vauva ja arvelin kahden vaippaikäisen talouden pyörittämisen riittävän aktiviteetiksi ilman opiskeluakin. Talvella luin siis paljon kotimaisia klassikoita. Vauva-arjen myötä kesällä ja syksyllä oli taas aikaa lukea sitä sun tätä: niin paljon minulla ei sitten olekaan ollut lukuaikaa kuin pitkien imetyssessioiden aikana! Blogitaipaleella oli merkittävää, että sain vuonna 2011 ensimmäiset arvostelukappaleeni. Loppujen lopuksi arvostelukappaleiden merkitys ei ole muodostunut äärettömän suureksi, kiitos upeasti toimivan lähikirjastoni, mutta toki olen jokaisesta arvostelukappaleesta edelleen kiitollinen. Tuolloin, talvella 2011, se oli kuitenkin äärimmäisen tärkeä asia symbolisella tasolla, varsinkin, kun kirjabloggaajilla ei ollut vielä sellaista asemaa kuin nykypäivänä. Toki muutosta on tapahtunut myös toiseen suuntaan, sillä alkuaikojen auvoisaan "kaikki kirjabloggaajat tuntevat toisensa ja ehtivät lukea sekä kommentoida kaikkia blogeja" -yhteisöllisyyttä on toisinaan ikävä.

Mm. nämä luin silloin:
Muriel Barbery: Siilin eleganssi
Marko Kilpi: Elävien kirjoihin
Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen

Vuosi 2012.



Seuraava vuosi olikin kehittymisen aikaa monella tasolla. Bloggaamisen ensihuuma oli jo takana ja ensimmäistä kertaa aloin miettiä, kuinka paljon harrastukseen on järkevä käyttää aikaa. Sen ohessa tuli myös mietittyä, mitä ja millä tavalla haluan blogiani käyttää. Siinä ajatusprosessissa vedin suuntaviivoja, jotka pätevät edelleen. Näistä oivallisina esimerkkeinä tietokirjallisuuden ja savolaisen kirjallisuuden sekä kirjallisuuselämän esille tuominen. Myös henkilökohtaisella tasolla tuli pohdittua monenlaista. Sitä mukaa kun akuutein vauva-aika väistyi, oli aikaa pohtia kaikkea sitä, mitä muutaman vuoden aikana oli ehtinyt tapahtua. Esimerkiksi äitiyteen ja vanhemmuuteen liittyvä kirjallisuus oli kovasti pinnalla. Kesällä sain tänne Kuopioon vieraaksi toisia kirjabloggaajia ja vietimme Kuopio-symposiumia Sirpa Kähkösen ja Minna Canthin hengessä.

Kovia "naiskirjoja" tuolta vuodelta:
Emma Donoghue: Huone
Manuela Bosco: Ylitys
Sirpa Kähkönen: Rautayöt


Vuosi 2013:




Vuosi 2013 oli monessa mielessä jännittävä. Aloitin ensimmäistä kertaa Kirjakantin suunnittelutyöryhmässä toimimisen ja henkilökohtaisella puolella aloin siirtyä entistä voimakkaammin kotiäitiydestä työelämään. Kiireistä huolimatta olen näköjään tahkonnut blogini puolella tehokkaasti ja lukenut paljon. Ilmankos vuosi 2013 onkin mielessäni osittain vähän hämärän peitossa. Kiirettä on pitänyt!

Nämä kuitenkin muistan kirkkaasti:
Stephen King: 22.11.63
Antti Heikkinen: Pihkatappi
Peter von Bagh: Chaplin

Vuosi 2014:



Jos oli edellinen vuosi kiireinen, meinasi tämä nyt päättyvä lähteä lapasesta kokonaan. Vuosi olikin kokonaisuudessaan sen verran raskas, että tajusin onneksi jossain vaiheessa vähän hellittää täällä blogissakin. Olen lukenut hitaammin kuin parina aiempana vuotena, mutta tuskin se on blogini tasoa laskenut, pikemminkin päin vastoin :) Vuoteen mahtui toki melkoisia valopilkkuja, kuten esimerkiksi minun ja Lumiomenan Katjan yhteinen Linnasta humisevalle harjulle -kirja. Kuluneen vuoden aikana olenkin alkanut havahtua siihen, että kirjabloggaamiseni on muuttanut luonnettaan. Aiemmin kyse oli simppelistä 'lue kirja ja kirjoita siitä jotain' -toiminnasta, mutta nykyään bloggaaminen on laajentunut ja alkanut myös sekoittua aiempaa enemmän työminääni. Ei niin, että bloggaamisesta olisi tullut työtä, mutta se on alkanut lomittua jännittävästi työn kanssa.

Joitakin kohokohtia:
Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu
Åsne Seyerstadt: Yksi meistä
Paula Havaste: Tuulen vihat

Viiteen blogivuoteen tmahtuu "vakavien" kirja-arvioiden lisäksi myös yhtä sun toista oheishupia. Ohessa linkit muutamaan valittuun palaan:


KBF (Käytännön blogifilosofiaa)-keskusteluissa on ehditty pohtia vaikka mitä. Tammikuussa 2011 pureuduimme alati kiinnostavaan aiheeseen: Mikä tekee blogista suositun?

Parasta kirjankansicopycatia on etsitty jo kolmesti. Tässä ihkaensimmäiset osallistujat.

Olen "ilahduttanut" toisia kirjanystäviä mätsäämällä kirjoja ja kynsilakkoja yhteen.

Syksyllä 2013 äänestettiin Kaikkien aikojen parhaasta kirjasta.

Otteita elämästäni. Vaikka perheeni ei esiinny täällä blogissa kuvilla tai nimillä. Ovat herra Syksy ja neiti Kevät osallistuneet usein blogini sisällöntuottamiseen. Linkissä surullisenkuuluisa ensikosketus äänikirjojen maailmaan.


Hyviä kirjoja, mahtavia hetkiä, tärkeitä kohtaamisia.

Kiitos kuluneesta viidestä vuodesta ja oikein hyvää uutta vuotta kaikille! 

T.Amma

Viimeiset kirjakuvat!

$
0
0
Joulukuu meni rattoisasti kivan kirjakuvahaasteen parissa. Tässä tulevat vielä viimeiset kirjakuvat!

29: Kestosuosikki. Täällä Pohjantähden alla on yksi vaikuttavimmista lukukokemuksista. Jokin aika sitten hankin klassikon itselleni äänikirjana. Äänikirjojen kuuntelu on tosin ollut viime aikoina minulla vähäistä ja hidasta, mutta ehkäpä kuitenkin tänä vuonna ehdin kuuntelemaan Linnaa urakalla.


30: "Bookshelfie". Omia kirjahyllyjä olen tainnut vuosien varrella ehtiä kuvailemaan suunnasta jos toisestakin, mutta lastenhuoneen kirjahylly ei ole tainnut blogissa aiemmin esiintyä. Sieltä löytyvät sulassa sovussa Don Rosat, Pupu Tupunat, Astrid Lindgrenit sun muut :)


Tähän päättyi kirjakuvahaaste! Tämä oli todella kiva tempaus, kiitokset vielä Le Masque Rouge -blogin Emilielle, jolta haaste alunperin on lähtenyt kiertämään blogistaniaa.

Kauniit kiitokset myös onnitteluista, kauniista sanoista ja muisteloista Amman lukuhetken 5-vuotispäivän tiimoilta! Ne lämmittivät mieltäni todella paljon. Tunnen itseni varsin etuoikeutetuksi, kun saan kirjoitella juttujani tänne blogiin ja näin hienot ihmiset käyvät niitä vielä lukemassa! Kiitos siis ihan teille jokaiselle.

Tästä alkaa vuosi 2015! Toivottavasti se on hienoja kirjallisia tapauksia täynnä. Itselläni se alkaa juhlavasti jo heti tänään, olen nimittäin menossa seuraamaan uuden Savonia-voittajan palkitsemista. Jonkinmoista reportaasia siis tulossa täällä ja/tai sosiaalisessa mediassa!

Savonia-palkinto Jouni Tossavaiselle!

$
0
0

Jouni Tossavainen vastaanotti kaupungintalolla Savonia-palkinnon palkintoraadin Seppo Konoselta (vas.) ja Jaakko Kosuselta.

Tämän vuoden Savonia-palkinto jaettiin tänään Kuopion kaupungintalolla. Voiton vei kuopiolainen Jouni Tossavainen Hannes Kolehmaisesta kertovalla romaanillaan New Yorkin lentävä suomalainen. Onnittelut!

Raati luonnehti kirjaa vahvaksi romaaniksi kuopiolaisesta urheilulegendasta, joka menestyksellään valoi suomalaisiin kansallistuntoa. Toisaalta työläistaustaisen Kolehmaisen edustaminen porvarillisen Suomen väreissä ei miellyttänyt kaikkia. 

Omassa puheessaan Tossavainen kiitti paitsi perhettään myös omaa valmentajaansa, kirjailija on nimittäin itsekin intohimoinen juoksija. Hän myös nosti esille huolen kirjallisuuden ja kielen kohtalosta tulevaisuudessa. Vaikeuksissa kärvistelevät lehdet kun huomioivat kirjallisuusuutisia entistä vähemmän.

Savonia-palkinto osui Tossavaiselle hyvään saumaan siinäkin mielessä, että hän juhlii tänä vuonna 30-vuotista taivalta kirjailijana. Hänen ensimmäinen teoksensa Juoksijan testamentti ilmestyi vuonna 1985.

Antti Heikkinen: Risainen elämä. Juice Leskinen 1950-2006.

$
0
0

Ei tässä kirjassa ole kuin 478 sivua, mutta siitä huolimatta se on järkälemäinen. Niin fyysisen kokonsa kuin sisältönsäkin puolesta. Noiden sivujen aikana käsitellään kotimaisen rock-lyriikan ikonin, Juice Leskisen elämä kehdosta hautaan.

Risainen elämä. Juice Leskinen 1950-2006 lienee yksi viime syksyn suurimmista kirjatapauksista. Vaikka ensimmäinen Juicen koko elämän kattava elämäkerta herätti kiitettävästi kiinnostusta jo etukäteen, taisi suosio ja kysyntä sittenkin yllättää kaikki. Uusintapainoksia on otettu, kirjailijaa on juoksutettu haastattelusta toiseen, Juicea käsittelevästä elokuvastakin on ollut puhetta. Hypetys ei sinänsä ole ihmeellinen asia. Juice Leskinen on yksi harvoista henkilöistä, jonka jokainen suomalainen tietää vielä kahdeksan vuotta kuoleman jälkeenkin. Nekin nuoren sukupolven edustajat tai vasta maahan muuttaneet, joille Leskinen saattaa olla tuntematon, ovat takuuvarmasti törmänneet hänen musiikkiinsa. Hänen suurimmat hittinsä soivat radiossa taajaan ja hämmästyttävän tuottelias ja monipuolinen taiteilija ehti tuottaa lukuisia hittejä myös muille artisteille, mahtuupa tuotantoon myös mm. runoja, lastenlauluja ja joululauluja kuten kulttimainen jouluralli Sika.

Antti Heikkiselle voi siis nostaa hattua jo siinä mielessä, että hän tähän suururakkaan tarttui, sillä Leskinen jos kuka elämäkertansa ansaitsee. Hattua on nostettava myös sille työmäärälle, jonka Heikkinen on tehnyt Leskisen elämänvaiheita kartoittaessaan. Lukemattomat haastattelut, lehtiartikkelit, videotallenteet ja äänitteet sekä luonnollisesti Leskisen koko tuotanto tuovat henkilökuvaan sävyjä ja syvyyttä. Leskinenhän oli varsin voimakas persoona, joka ihailun lisäksi herätti myös suurta ärtymystä. Medialle näyttäytynyt, paikoitellen varsin omanarvontuntoinen ja veemäinenkin taitelija Juice Leskinen kätki kuitenkin sisälleen ujon, hauraan ja rakkaudenjanoisen Leskisen Jussin, runoilijapojan Juankoskelta. Ei Leskinen pyrkinyt mitenkään aktiivisesti tätä puolta kavereiltaan peittämään, mutta Leskisen tunnettavuus ja suosio oli sen verran suurta Suomessa, että kovemman julkisen kuoren kasvattaminen itseä suojaamaan oli varsin luonnollinen kehityskulku.

Ei Heikkinen kuitenkaan maalaa kirjansa päähenkilöstä kuvaa väärinymmärrettynä marttyyrina, vaikka maestro itse joskus sellaista verbaliikkaa käyttikin. Kirjassa tuodaan varsin suoraan ja rehellisesti esille Leskisen elämän synkät varjot, niistä etunenässä alkoholismi ja vaikea luonne, jotka tekivät hänen lähellään olemisesta välillä hyvinkin vaikeata. Toisaalta kirjan alkuosa, jossa käsitellään varsin tarkasti Juicen lapsuuden ja nuoruuden vaiheet, antaa ymmärtämisen eväitä hänen myöhemmälle elämäntaipaleelleen. Lähtökohdat eivät olleet helpot, eikä leipä leveää, jos nyt ei suoranaista nälkääkään nähty. Kuolema vieraili kuitenkin Leskisten perheessä usein Juicen lapsuudessa ja nuoruutta vaikeutti vaikea ja suorastaan karmea suhde isäpuoleen.

Risainen elämä nojaa perinteiseen kronologiseen esitystapaan. Kirja alkaa Juankoskelta ajalta ennen Pauli Matti Juhani Leskisen syntymää ja päättyy moninaisten vaiheiden ja lukemattomien laulujen jälkeen Tampereelle Juhani Juice Leskisen kuolemaan vuonna 2006. Tekstiä värittävät lukuisat suorat lainaukset paitsi Juicelta itseltään myös hänen elämäänsä läheisesti tai satunnaisemmin liittyneiltä ihmisiltä. Myös Leskisen tuotanto esitellään tarkasti. Kertojana Heikkinen ei pyri itseään häivyttämään, vaan aika rohkeastikin tuo myös oman persoonansa tekstissä esiin, yltyen välillä viemään pohdintansa metatasolle saakka. Ratkaisu tuo kirjaan ihmisläheisyyden tuntua ja Juicen savolaiseen perimään ja myös hänen uraansa hyvin sopien itäsuomalaista tarinankerronnan sointia. Vaikka kyseessä on selkeästi faktoihin pohjautuva elämäkerta, lähentelee kerrontatapa toisinaan lähes romaanimaista kerrontaa. Risainen elämä onkin kaikkinensa miellyttävää ja sujuvaa luettavaa. Ehkä biisien tekstejä tulkitessa liikuttiin välillä vähän veitsenterällä sen suhteen, kuinka paljon tuotannosta voi vetää yhtäläisyysmerkkejä taiteilijan omaan elämään, mutta muuten pidin elämäntarinan esitystavasta kovasti.

Jotakin Juice Leskisen elämästä ja vaikuttavuudesta kertoo haastateltujen henkilöiden luettelokin. Mukana on luonnollisesti niin Juankosken kavereita kuin kotimaisen musiikin ykkösnimiä, mutta löytyypä joukosta myös esimerkiksi poliitikkoja aina ministeriin ja tasavallan presidenttiinkin asti. Juice ehti olla monessa sopassa mukana, mutta toisaalta ihan kenen tahansa elämäkertaprojektiin ei näin laajalla rintamalla mukaan lähdettäisi. Tämä kielii siitä arvostuksesta, jota Juicea kohtaan tunnetaan, eikä se arvostuksen tunne tätä elämäkertaa lukiessa ainakaan laannu. Itseäni en voi parhaalla tahdollakaan pitää pitkän linjan Juice-fanina. Toki olen minäkin viidennentoistayöni koulun musiikkitunnilla soittanut kuten sadattuhannet muut, mutta omassa nuoruudessani Leskisen suurin luomisvoima oli jo ehtynyt. Sieltä kultakaudelta mieleeni on kuitenkin jäänyt muisto, eikä yhtään vähempää kuin ensimmäinen muisto itsestäni laulamassa jotakin laulua. Kappaleen nimi oli Kaksoiselämää, joka ilmestyi Yölento-albumilla vuonna 1986.Olen siis ollut kolmisen vuotta vanha tuolloin. Ikävuosien tuomalla varmuudella kappaletta tulkitessani ("ehkä tilloin oppitin ittenikin") herätin jonkinmoista hilpeyttä kuulijoissa. Vaikutuksen biisi kuitenkin teki, sillä muistan miettineeni säettä: "Kadehdi en niitä, jotka luotuja on kaksoiselämään. Joskus tuntuu, etten kunnolla saa eletyksi tätä yhtäkään." Mietin kovasti, mitä se mahtoi tarkoittaa ja taisin asiaa joltakin isommalta kysyäkin. Vaikka lopullinen merkitys valkeni vasta myöhemmin, painui mieleeni jo tuolloin kolmevuotiaana varmuus siitä, että jonkinlainen perimmäinen totuus noissa virkkeissä tästä elämästä esitetään.

Sellainen tuntojen tulkki oli Juice Leskinen.

Antti Heikkinen: Risainen elämä. Juice Leskinen 1950-2006.
Siltala 2014
478s.
Arvostelukappale

PS. Tänä vuonna kirjabloggaajat lukevat elämäkertoja ja minäkin tähän haasteeseen osallistun. Les! Lue! -blogin Reetan käyntiin polkaisemaa haastetta voi seurata Facebookissa Elämäkertahaaste 2015 -sivulla.

Anni Polva 100 vuotta! Anni Polva: Tuletko aviomiehekseni

$
0
0
Tänään tulee kuluneeksi 100 vuotta Anni Polvan syntymästä! Kirjabloggaajat muistavat merkkipäivää ja yhtä kotimaisen viihdekirjallisuuden kuningattarista julkaisemalla pitkin päivää arvioita hänen kirjoistaan. Listan ja linkin muista osallistujablogeista löydät Kulttuuri kukoistaa -blogista.

Anni Polva on minulle hyvin tärkeä kirjailija. Vastoin monia muita tyttöjä, Tiina-sarja jäi kokonaan väliin. Sen sijaan siirryin teini-ikäisenä suoraan lanu-hyllyltä aikuisten romantiikkaosastolle ja sieltä Anni Polvan kirjat tuli kyllä ahmittua melkein kaikki läpi. Sitä ennenkin olin jo Polvaan tutustunut, sillä kotini kirjahyllystä löytyi paljon hänen kirjojaan, vieläpä niitä ihkaensimmäisiä 1940-luvun painoksia, joita lukiessa on ihan oma tunnelmansa.

Kansi vuodelta 1947.


Mummolan aarteeseen tartuin tälläkin kertaa, kun otin juhlan kunniaksi lukuun Anni Polvan Tuletko aviomiehekseni -teoksen. Vaikka teini-iässä Polvaa tuli luettua paljon, on aikuisena tullut palattua hänen pariinsa harvemmin. Aika on ajanut niin minun kuin myös useissa tapauksissa tuotannonkin ohitse. Yhden arvion kuitenkin löysin blogiarkistosta. Se ei ole mitenkään mairitteleva, mutta on muistettava, että Polvan uskomattoman laajaan tuotantoon mahtuu hutien lisäksi myös todellisia helmiä. Tuletko aviomiehekseni edustaa Polvan mittavan tuotannon aivan alkupäätä, sillä se on hänen neljäs romaaninsa ja ilmestynyt ensi kertaa jo vuonna 1947. Polvan aikuisten romaaneille tuttu kaava on kuitenkin jo selkeästi muodostunut. Sankaritar on kirpakka, tomera, itsepäinen ja pahuksen sievä Liisa, joka on kyllästynyt ainaiseen penninvenytykseen ja julistaa ystävättärilleen ottavansa vuoden loppuun mennessä aviomiehekseen raharikkaan vuorineuvoksen pojan. Pahaksi onneksi avioaikeista vielä täysin tietämätön Kari on melkoinen playboy, isänsä rahojen ja äitinsä nuppiin kihahtaneen huonon kasvatuksen johdosta pilalle hemmoteltu mammanpoika, jonka tavoitteena on pitää hauskaa naisten kanssa ja naida rahaa. Liisa joutuu käyttämään kaiken mielikuvituksensa ja sisunsa, jotta hän pääsee ujuttautumaan talonväkeen niin kotiopettajattarena, lastenhoitajana kuin keittiöapulaisenakin. Valitettavasti Kari ei kuitenkaan saa Liisan sydäntä väpättämään, ei sitten millään. Sen sijaan hänen sattumalta kohtaamansa Erkki Vasama ilkikurisine hymyineen ja silmänpilkkeineen pyörii tytön mielessä alati. Mutta Erkkipä tuntuu vain laskevan leikkiä Liisan kustannuksella ja pyrkii auttamaan häntä vuorineuvoksettareksi pääsyssä. Eihän rakastunut mies niin tekisi, eihän?


1960-luvun versio on oman aikansa näköinen.

Kirjan alussa jouduin nieleskelemään kerran jos toisenkin. Liisa päättää naida rahaa vielä kun on nuori ja nätti. Kotiopettajattareksi hän pääsee kirkkaiden silmien ja sorjien säärien ansiosta, minkä vuorineuvos suoraan ilmoittaa, mutta se ei tunnu Liisaa häiritsevän pätkääkään. Minua häiritsi ja kovasti, mutta sitten kun päädyin ajattelemaan maailmanmenoa vuonna 2015 jouduin toteamaan, että osattiinpa sitä ennenkin ja aika kesyähän Liisan ulkonäkökeskeinen urasuunnitelma loppujen lopuksi nykypäivään verrattuna on. Vaikka romaania ei varsinaisesti voi pitää feminismin julistuksena, on tässä kuitenkin lähtökohta jo aika rohkea: tuletko aviomiehekseni. Vaikka nainen etsii itselleen rikasta elättäjää (ja kuten takakannessa sanotaan; miestä, jonka kylkiluusta hänet on tehty, yök), on ohjat kuitenkin tässä vaiheessa naisella. Jonkinlaista siirtymävaiheen alkeisfeminismiä siis!

Kun sain löysättyä kukkahattuani vähän, aloinkin nauttia Polvan tavasta pyörittää päähenkilöidensä rakkauselämää. Mitään yllätystä tarina ei tarjoa. Liisan sydämenvalittukin on täysin päivänselvä siitä hetkestä lähtien, kun tämä astuu näyttämölle, mutta mikään muu ei toki ole tarkoituskaan. Toinen toistaan hupaisammat kommellukset saavat kyynisemmänkin lukijan hykertelemään.  Polva on mestari luomaan kirpakan hauskaa dialogia, joka vuosikymmenten jälkeen on kyllä naiivia, mutta ihanan viattomalla ja turvallisella tavalla. Ymmärrän hyvin, miksi Polvan teksti vetosi minuun erityisesti teini-iässä, ymmärrän kyllä senkin, miksi ikäisiäni poikaraukkoja kohtaan tuntemani arvostus ei useinkaan noussut järin suureksi. Vertailu Polvan suoraselkäisiin, mutta hassunhauskoihin gentlemanneihin oli kertakaikkisen epäreilu.

Anni Polvan kirjat ovat viihdyttävyydeltään mitä parhainta chic litiä. Jostakin syystä en oikein viihdy genren uudempien edustajien parissa. Luulen, että yksi syy on materialistisuus. Kulutusyhteiskunnassa materia nousee usein keskeiselle sijalle. Niin toki Polvankin sankarittarilla, parempaa elämäähän Liisakin on tavoittelemassa, mutta on huomionarvoista, että Polva aloitti uransa toisen maailmansodan jälkeen. Tässäkin romaanissa viitataan usein parsittuihin kantapäihin ja ikuiseen kituuttamiseen. Niin ikään naisia painaa huoli siitä, että miehiä on vähän verrattuna naimattomiin naisiin, joten jos halusi välttää vanhanpiian kohtalon, piti panna toimeksi. Tätä taustaa vasten pieni silmänvilkuttelu hyötymistarkoituksessa ja pitsialusvaatteista haaveileminen tuntuu ainoastaan luonnolliselta ja järkeenkäyvältä. Sankarittaren paremman elämän tavoitteluun on helpompi samastua ja myötäelää sodat kärsineen sukupolven löytäessän viimein onnensa ja rakkautensa. Mitä tulee sukupuolirooleihin, näen Polvan teoksissa selkeää siirtymävaiheen tuntua, kuten jo aiemmin mainitsin. Sankarittaret ovat aina tomeria oman onnensa seppiä, jotka pyörittävät heihin rakastuneita miehiä ilman suuria tunnonvaivoja. Päämääränä on kuitenkin lopulta aina porvarillinen ja turvallinen avioliitto ja perhe-elämä, jossa mies on perheen pää.

1970-luvulla kansi on saanut innoituksensa selkeimmin kirjan tapahtumista. 


Tuletko aviomiehekseni on läpeensä kepeä ja kupliva teos. Se edustaa selkeästi mennyttä maailmaa, mutta toisaalta juuri siinä piilee myös sen lumovoima. Mikäli et ole Anni Polvan teoksiin aikaisemmin tutustunut, suosittelen sitä mitä lämpimämmin. Tässäkin romaanissa Liisan ja Erkin kisailu on kaikessa viattomuudessaan lopulta aika raikas tuulahdus sukupuolisesti ja materialistisesti ylivirittyneeseen kulttuuriimme.

Anni Polva: Tuletko aviomiehekseni
Karisto 1947
214s.
Viewing all 1336 articles
Browse latest View live