Amman lukuhetki

Lokakuun ensimmäinen aamu valkeni kylmänä, mutta kuulaan kauniina. Kyllä syksy sitten on ihanaa aikaa! Itselläni lokakuusta näyttää tulevan kiva, mutta kiireinen. Työt vievät minua iloiseen Itä-Suomeen eli Joensuuhun säännöllisesti ja kirjanystäville lokakuu on muutenkin todellinen superkuu. Huomenna lähden kohti Turkua ja minun ja Katjan voi bongata Turun kirjamessuilta Kuisti-lavalta perjantaina klo 10.50, jolloin kerromme Linnasta Humisevalle harjulle -kirjastamme. Tulkaa katsomaan ja nykimään hihasta, tutut ja tuntemattomat!

Kiireisenä pitää myös Kirjakantti. Sillä kun lokakuu kirjamessuineen on ohi, alkaa Kirjakantin kuukausi marraskuu. Copycat-kisa on jo käynnissä! Osallistuthan sinäkin omalla tuotoksellasi 19.10. mennessä!

Saapa nähdä, kuinka paljon ehdin tässä kuussa lukea kaiken hyörinän keskellä. Syyskuusta kuvittelin superahkeraa lukukuukautta, mutta tahti pysyi varsin samanlaisena kuin aiempinakin kuukausina. Tällä hetkellä olen jo viikon verran kärvistellyt lukujumin kourissa. Kirja, joten nyt luen, on aivan väärä tähän hetkeen. Mutta en halua jättää sitä kesken, koska tiedän sen olevan hyvä. Kirjabloggaajan kamalia ongelmia!

Ehdottomaksi syyskuun kohokohdaksi muodostui Kjell WestönKangastus 38. Mikäpä olisi toisaalta luonnollisempaa, mutta koska oma suhteeni Westön tuotantoon on sangen problemaattinen, voi tätä pitää saavutuksena.

Historiaa tarjosi myös Tuntemattomien sotilaiden albumi, johon on koottu kiinnostavia kuvia viime sodista.

Dekkarinkin luin, nimittäin Kati Hiekkapellon Suojattomat. Onnistunut ja toimiva dekkari, mutta huomaan, että nyt kuukautta myöhemmin minulla on vaikeuksia palauttaa tapahtumia mieleeni.

Westön jälkeen kakkoseksi kirii Minna LindgreninEhtoolehdon pakolaiset. Tämän kirjan parissa nauroin makeimmin ja kävin lähimpänä kyyneleitä. Tässä yhteydessä on mainittava vielä Mielensäpahoittaja-elokuva, jonka kävin katsomassa samaan aikaan kirjan lukemisen kanssa. Jos pidät Mielensäpahoittajasta, pidät myös Ehtoolehdon vanhuksista, vaikka aivan erilaisista kirjoista ja henkilöistä puhutaankin.

Olen tänä vuonna kunnostautunut lasten- ja nuortenkirjallisuuden lukemisessa ja niinpä tähänkin kuukauteen mahtui yksi lanu-kirja. Siri KolunMe Rosvolat ja konnakaraoke toimi mainiosti äänikirjana.

Parhaillaan eletään lukijan kulta-aikoja, kun syksyn kirjat tuntuvat ilmestyvän kaikki yhtä aikaa. Tunnustan olevani vähän ahdistunut alati kasvavasta kirjapinosta tai oikeataan -pinoista, joita ilmestyy kotimme nurkkiin kiihtyvällä tahdilla. Ja kun on se lukujumikin! Jospa se laukeaisi pitkillä junamatkoilla ja vertaistuen avulla kirjamessuilla. Nähdään siellä!

Sirpa KähkösenGraniittimies on kova kirja. Se on ensimmäinen spontaani ilmaus, mikä mieleeni tulee. Jokainen Kähkösen tuotantoon aiemmin tutustunut tuntee hänen kykynsä ja laadukkaan tekstinsä, mutta tällä kertaa kirjailija ylittää itsensä. Minulle, lukijalle, huokuu kirjaa lukiessani tunne, että tähän romaaniin kirjailija on laittanut kaikkensa. Eikä sellainen voi olla vaikuttamatta, lukija ei voi olla vaikuttumatta, niin harvinaisen voimakas tunne on. Kovasta kirjasta on kysymys siinäkin mielessä, että se ei antaudu eikä päästä helpolla. Kirja ei ole vaikea, eikä oikeastaan raskaskaan, mutta verkkainen se on. Juoni ei pakota henkilöitä tekemään nopeammin, enemmän ja isommin, vaan Kähkönen seurailee hahmojensa elämänkulkua siinä tahdissa kuin se etenee. Aluksi olin ongelmissa, sillä kiireiden vuoksi minulla oli aikaa lukea kirjaa vain pari sivua ennen nukahtamista ja senkin väsyneenä. En päässyt hitaaseen rytmiin mukaan, vaan väsynyt mieleni olisi kaivannut räjähdyksiä, helppoja vitsejä ja huojentavia juonenkäänteitä. Mitään tälläista Kähkönen ei tarjoa. Kirja on armoton. Ja hyvä niin, sillä kun minulle tarjoutui mahdollisuus heittäytyä kirjan vietäväksi kunnolla, jouduin pyörteeseen, josta ei ollut poispääsyä. Monta kertaa jäin makustelemaan kaunista kieltä tai pohtimaan syviä sanoja. Kiitos, Sirpa Kähkönen, että kirjoitit: Siitä muutoksesta. Minä uskon, että se voi käydä vain tällä tavalla. Että annamme toisten tulla elämäämme ja muuttaa meitä. Ei niin että itse päätämme tulla toisiksi. Se päätös ei koskaan kestä. Se vastasi moneen mieltäni viime aikoina askarruttaneeseen kysymykseen.

Kirjasta tulee mieleen muutamia vertailukohtia toisiin kirjailijoihin. Ensiksikin suuri ihanteeni Antti Tuuri. Mielleyhtymä on helppo ymmärtää, sillä Tuuri on käsitellyt hienosti samaa aihepiiriä teoksessaan Ikitie. Pitkään jännitin, yltääkö Graniittimies samalle tasolle. Ylsi se, mutta hyvin eri tavalla. Samaa oli verkkainen rytmi ja liikuttava kuvaus pienen ihmisen mielenliikkeistä suurten aatteiden pyörteissä. Toisaalta mieleeni tuli Hannu Raittilan Canal Grande, kirja, josta en juurikaan pitänyt, mutta joka toisaalta on jäänyt lähtemättömästi mieleeni. Graniittimies on samanvärinen, harmaa ja likaisenruskea kirja. Veden elementti, siinä häilyvät valonsäteet ja syvältä kumpuavat hajut olivat samantyyppisiä. Kuten tiedämme, Raittila voitti kirjallaan Finlandia-palkinnon.

Graniittimiehen teema kiinnosti itseäni henkilökohtaisistakin syistä. Valkoisesta sukuhistoriastani löytyy nimittäin myös toisenlainen tarina. Yksi sisarussarjasta nai vasemmistokunnallispoliitikon ja mies muilutettiin rajan yli. Sisar seurasi miestään. Myöhemmin hän palasi tyttären kanssa. Mies ja toinen lapsi eivät enää voineet palata. Tämä historia on hiljaista historiaa. Takaisin palanneet eivät juuri menneitä muistelleet. Eivät halunneet, eivätkä kai uskaltaneet.

Sirpa Kähkönen kuvaa elämänsä kunnossa olevia ihmisiä, joille oma kotimaa on kääntänyt selkänsä. Siitä huolimatta he lähtevät vapaaehtoisesti. He ovat ihanteellisia ja uskovat vankkumatta aatteeseensa. He ovat valmiita jättämään kotinsa ja perheensä, luopumaan kaikesta, muuttamaan nimensä. Rajan takana heille tarjotaan mahdollisuutta kääntyä vielä takaisin, mutta päätös on jo tehty. Vastassaoleva todellisuus on shokki. Mutta toisaalta rakentajiahan maahan on kutsuttu, vallankumous tarvitsee uhrautumista. Ja niin he tekevät, uhrautuvat, paikkaavat, korjaavat ja rakentavat. Näkevät paljon sellaista, mikä sotii heidän aatteitaan vastaan, mutta uskovat siihen, että kyse on vain kasvukivuista. Valokuvassa seisovat kuihtuneet, laihtuneet ihmiset, joiden kasvoja uurteet halkovat, silmissään häkkiin joutuneen eläimen katse.

Tuhannet, jopa kymmenet tuhannet suomalaiset muuttivat Neuvosto-Venäjälle aatteen ja utopian perässä 1920- ja 1930-luvuilla. Heillä ei ollut isänmaata, mutta aate oli. 1930-luvulla myös aate petti heidät kaikkien uhrausten, myönnytysten ja uurastuksen jälkeen. Viimeistään se murtaa selkärangan, muuttaa iloisimmankin katkeraksi ja saa puhdasaatteisimmankin menettämään uskonsa.

Niille lukijoille, joille Kähkösen Kuopio-sarja on tuttu, tarjoaa Graniittimies täydentävää tietoa. Lassi Tuomi esiintyy kirjassa nimellä Lavr. Lassin veli Ilja ja hänen vaimonsa Klara taas ovat kirjan päähenkilöt, nuoripari, joka kirjan alussa hiihtää rajan yli. Kiinnostavia henkilöhahmoja on paljon ja kaikkien tarinat tuovat esille sitä, miten arvaamaton vallankumous perillisineen on. Erilaiset ratkaisut eivät takaa palkintoa vallan vaihtuessa. Vallankumouksen logiikka vaatii vihollisia. Kaikista ylimmäksi hahmoksi nousee kuitenkin Pietari, Petrograd, Leningrad. Kaupunki, joka on armoton, kylmä. Kaikesta on pulaa, mutta toisaalta sen kaduilta voi löytyä suurinta irstautta ja yltäkylläisyyttä ja toisaalta suurinta laupeutta ja lähimmäisenrakkautta. Kaupunki, jonka kanavassa ui karhu riimu kaulassaan. Piter.

Kirjan ovat lukeneet ainakin myös: Anneli, Jaana, Tuijata. Hienoille kirjoille ominaista on, että ne saavat osakseen myös hienosti kirjoitettuja arvioita.

Sirpa Kähkönen: Graniittimies
Otava 2014
334s.

Kirjamessujen ensiminuutit.

Olin viime viikolla ensimmäistä kertaa Turun kirjamessuilla. Matkani aiheutti yleisen kirjahippiyden lisäksi Linnasta humisevalle harjulle -kirja, jonka tiimoilta nousimme Katja Jalkasen kanssa Kuisti-lavalle heti perjantaiaamuna. Matkani Turkuun alkoi kuitenkin jo torstaina iltapäivällä. Junamatka Kuopiosta Turkuun on pitkä, niin pitkä, mutta onneksi samaan vaunuun sattui muutakin messuporukkaa, nimittäin nuorisokirjailijat Kirsi Pehkonen ja Jyri Paretskoi puolisoineen. Mukavassa seurassa matka taittuikin mukavasti!

Kirsi Pehkonen ja Jyri Paretskoi somettavat messujunassa.

Perjantaina lähdin onneksi hyvissä ajoin liikkeelle, sillä vaikka muuten messuista jäi hyvin positiivinen mielikuva, takkusi ainakin messujen avauspäivän aamuna esiintyjien sisäänotto melkoisesti. Esiintyjien sisääntulon edessä kiemurteli kymmenien metrien jono, eivätkä kaikki olleet osanneet varautua asiaan. Solidaarisesti päästimme aivan ensimmäisenä esiintymisvuorossa olevia edellemme, mutta kyllä jossakin vaiheessa oli jo ihan selvää hampaiden kirskuttelua havaittavissa jonon pysyessä miltei paikallaan. Tässä siis kehittämisvinkkiä ensi vuoteen: sisääntulo jouhevammaksi ja esiintyjät hyvissä ajoin paikalle, kiitos.

Tiina Aalto, Katja Jalkanen ja minä vietimme mainion juttuhetken Kuisti-lavalla. Sastamalan lavalta kyllä kuului välillä torvimusiikkia, mutta ilmeisesti yleisö kuuli myös meidät!

Avaimen kustannuspäällikkö Tiina Aalto haastatteli minua ja Katjaa kirjastamme ja aikaisesta ajankohdasta huolimatta paikalle kerääntyi ilahduttavan paljon kuuntelijoita, kiitos siitä! Kirjavinkkikirjan kirjoittaminen sovittaa näköjään kirjoittajien päälle myös kirjavinkkaaja-viitan, joten kirjavinkkejä tuli annetuksi melkoisesti niin itse esiintymisen aikana kuin heti sen jälkeen Sisuradion haastattelussakin! Ei hassumpaa :)

Siri Kolu uutta kirjaansa lukemassa.

Kaikenlaisia jengiläisiä liikkeellä!

Esiintymisen jälkeen minulla olikin vapaata aikaa ja käytin sen uusien ja vanhojen tuttujen, kiinnostavien kirjailijoiden ym. kulttuurihenkilöiden bongaamiseen, toisten esiintymisten kuuunteluun ja yleiseen haahuiluun. Suuremmat kirjaostokset vältin, mutta tokihan lapsille piti tuoda tuliaisia ja ai että, kun sattuikin tällä kertaa mieleiset kirjaostokset tarttumaan mukaan!

Jörn Donner

Nyt on pari viikkoa aikaa hengähtää ja sitten vuorossa ovatkin jo Helsingin kirjamessut. Sielläkin olemme Katjan kanssa lauteilla sunnuntaina klo 11. Hengailen myös muiden bloggaajien kanssa Boknäsin osastolla klo 12-13. Nähdään siis silloin tai mikäli ei nähdä, välitän jälleen messutunnelmia mahdollisuuksien mukaan Amman lukuhetken FB-sivuilla. Joten mikäli sunnuntaimessut jää väliin, hyppää kelkkaan virtuaalisesti!

Siirrymme henkiseen perintöön, joka teille nyt tiedoksi ja seuraavalla tavalla jaettavaksi:

1. Tolkulla pärjää.

2. Tavallinen riittää.

3. Väkijuomia hillitysti, mieluiten ei ollenkaan.

4. Ihmiset ovat viisaita ja pököpäitä samaan aikaan. Heitä kannattaa katsella monenlaisten silmälasien lävitse.

Laitan tämän tähän ylös, että muistan sitten joskus omaa testamenttia kirjoittaessani. Olen aina tiennyt, että meissä kaikissa on pieni palanen Mielensäpahoittajaa, mutta huomaan tämän osuuden kasvavan koko ajan, ainakin itsessäni.

Siihen on siis tultu, Mielensäpahoittajan testamenttiin. MP-faneilla ei kuitenkaan liene syytä suurempaan huolestumiseen, sillä uskon Mielensäpahoittajan kuuluvan niihin vanhoihin tervaskantoihin, jotka eivät ihan hevillä tästä maailmasta eroa. Asiaa on kuitenkin hyvä valmistella, niin ajattelee Mielensäpahoittaja, mutta perillisiä touhut alkavat hermostuttaa. Onko Mielensäpahoittaja masentunut? Kysymyshän on täysin absurdi, mutta Mielenspahoittajan jälkeläisille ominainen (kts. testamentin kohta 4). Siitä huolimatta Mielensäpahoittajan täytyy alistua hetkeksi toisten armoille pienen ruumisarkkuonnettomuuden myötä. Siitä sukeutuu Etelä-Suomen seikkailu, jossa maailmojen yhteentörmäys (niin hyvässä kuin pahassa) on vääjäämätöntä.

Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja on ensimmäinen romaanimuotoinen Mielensäpahoittaja-tarina. Aiemmin pienissä pakina- ja kuunnelmapätkissä suursuosioon noussut konsepti toimii myös pidemmässä muodossa. Ehkäpä romaanin ulostulo on vain oikeus ja kohtuus, sillä Mielensäpahoittajan hahmo syventyy huomattavasti verrattuna entiseen. Lyhyissä tekstipätkissä korostuvat jääräpäisyys sekä vanhakantaisuus ja vaikka järki jääryyden taustalla ei tyystin ole jäänyt pimentoon ennenkään, mahdollistaa proosa vanhan viisauden todellisen esilletulon.

Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja ei nimittäin ole aivan niin hauska kuin edeltäjänsä, mutta toisaalta ei se ole myöskään huonompi. Mielensäpahoittaja itse on vähemmän rasittava ja enemmän rakastettava hahmo. Hänellä ei ole pelkästään joukkoa pinttyneitä tapoja, vaan myös elämänkokemusta olettaa, että tietty toimintatapa on se oikea ja paras. Toisaalta Mielensäpahoittaja on sen verran arkirealisti, että hän voi tunnustaa olevansa väärässä - tosin vain itselleen ja senkin puolittain ja pakon edessä.

Päähenkilön lisäksi lukija saa tutustua paremmin myös hänen läheisiinsä. Kuusikodissa makaavaan vaimoon sekä naapuriin, jonka kanssa on oltu riidoissa ikuisesti, mutta jonka thaimaanialainen vaimo on sivistynyt ihminen. Ja luonnollisesti Poikaan ja Miniään, joilla on muitakin huolia kuin kuolemaan valmistautuva isä ja appiukko. Kuten niin usein elämässä, parhaiten Mielensäpahoittajan aaltopituuksilla ovat lapset: lastenlapset ja naapurin Jarmo. Aikuiset tekevät asioista syystä tai toisesta monimutkaisempia kuin ne ovatkaan.

Tuomas Kyrö ei kirjoita oikeastaan mitään sellaista, mitä joku muu ei olisi aikaisemmin sanonut tai kirjoittanut. Mutta juuri siinä piileekin Mielensäpahoittajan hienous. Kuten kirjan takakannessa sanotaan, ollaan perusasioiden äärellä: Elämän, kuoleman ja puurakentamisen.

Tuomas Kyrö: Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja
WSOY 2014
248s.
Arvostelukappale

Tämä kirjaesittely on aloitettava Lontoosta. Eräs sijoitusyhtiö käynnisti mainion mainoskampanjan Lontoon metroissa. Julisteisiin oli kirjoitettu pätkä QueeninBohemian Rhapsodya: "I see a little silhuetto of a man, scaramouch scaramouch, will you do the fandango..." Alla oli teksti: DO NOT SING THIS. Jutun vitsi oli tietysti siinä, että jokainen, joka sanat tunnistaa voi tuskin lukea niitä laulamatta samalla mielessään. Ja lähes jokainen britti tunnistaa kappaleen, samoin kaikki muut, jotka ovat edes jollakin tavalla olleet länsimaisen rockmusiikin ulottuvissa.

Miten tämä tarina sitten liittyy Uuno Turhapuroon? Onko Turhapuro suomalainen vastine Freddie Mercurylle? Ehkäpä sitäkin, sillä melkoisia kukkoja ovat molemmat, mutta se ei varsinaisesti ollut nyt mielessäni. Lontoolaisen metron mainos tuli mieleeni lukiessani Tommi Aition Uuno Turhapuro -elämäkertaa, sillä se sisältää lukemattomia lainauksia Turhapuro-elokuvista. Tämän kirjan takakanteen olisi voinut lisätä tekstin: "VOITKO LUKEA LAINAUKSET KUULEMATTA JA NÄKEMÄTTÄ UUNO TURHAPURON ÄÄNIÄ, ELEITÄ JA ILMEITÄ PÄÄSSÄSI?" En nimittäin pystynyt. Kieltämättä Turhapuro-elokuvien parissa tuli lapsuudessa vietettyä hetki jos toinenkin. Samaa voi varmasti sanoa moni muukin 70- ja 80-luvuilla syntynyt suomalainen. Kuten Aitio kirjassaan toteaa, Uuno Turhapuro on hyvin vahvasti osa kansallista identiteettiämme, yksi viimeisistä yhtenäiskulttuurin ilmentymistä. Uskallan väittää, että lähes jokainen suomalainen tietää, kuka on Uuno Turhapuro. Turhapuron käsite on laajempi kuin Vesa-Matti Loirin luoma komediahahmo, se on myös osa suomalaista mieskuvaa. Jos jotakin kutsutaan turhapuroksi, eivät käsitteen moninaiset merkitykset ja ulottuvuudet jää meiltä ymmärtämättä.

On syytä tehdä selväksi, että Tommi Aition Uuno Turhapuro - Elämä on todellakin elämäkerta fiktiivisestä hahmosta. Se ei ole filmografia (sellainen tosin löytyy kirjan lopusta), joka kuvaisi Turhapuro-hahmon ja elokuvien syntyvaiheita. Aitio kertoo kirjassaan Turhapuron elämäntarinan hänen syntymästään (joka voidaan ajoittaa toisaalta hänen saapumiseensa Helsinkiin, toisaalta jo hänen äitiensä valintatilaisuuteen) lähtien. Itselleni tuli pienoisena yllätyksenä se, että vaiheikkaiden ja burleskien, komedian ja usein markkinatalouden ehdoin nopeasti kuvattujen elokuvien pohjalta on kuin onkin mahdollista rekonstruoida yhtenäinen elämäntarina. Fiktiivisten, asiaproosaelämäkertojen genre on minulle aika tuntematon ja ilmeisesti ainakin Suomessa myös harvinainen. Se on sääli.

Kirja etenee varsin suorasti ja kronologisesti Uunon elämässä eteenpäin. Tarinan etenemistä rytmittävät, kuten edellä todettu, lukemattomat lainaukset Uunon ja hänen lähipiirinsä keskusteluista. Päähuomio on toki Turhapurossa itsessään, mutta myös hänen elämänsä läheisimmät henkilöt tulevat samalla luodatuiksi. Itseoikeutetusti huomiota saa paljon vaikea avioliitto Elisabeth Turhapuron (os. Tuura) kanssa ja vielä vaikeampi suhde tämän isään, vuorineuvos Tuuraan. Kirjan edetessä myös eri alojen tieteelliset tutkimukset nostetaan esille. Turhapuro on kiinnostanut niin psykologeja kuin kulttuuri- ja yhteiskuntatieteilijöitäkin. Tieteen soveltaminen Uuno Turhapuron elämään luonnistui hyvin. Hämmästyneenä sain lukea, kuinka Uunon suhde vaimoonsa ja appiukkoonsa oli itseasiassa hyvin oidipaalinen. Toisaalta Turhapuron hahmossa on nähty lukemattomia latautuneita miehisiä merkityksiä. Perinteisen mieskäsityksen kriisiydyttyä Uuno on nähty yhtä paljon miehuuden negatiivisten piirteiden ilmentymänä kuin miehisenä fantasiana siitä, millaista miehen elämä pitäisi olla. Myös yhteiskunnallisessa mielessä Uunon elämäntarina on merkityksellinen. Uuno saapui kotikylältään Helsinkiin juuri samaan aikaan kuin maaltapako oli kiivaimmillaan. Maalaispojan seikkailuihin pääkaupungissa oli helppo samastua, olkoonkin, että vain muutamassa viikossa Uunosta tuli helsinkiläisempi kuin helsinkiläiset itse olivat.

Jos kyseessä olisi perinteinen elämäkerta, huomauttaisin teoksen varsin perinteisestä muodosta, joka ei varsinaisesti tarjoa elämyksellisyyttä kirjallisessa mielessä. Mutta koska kyseessä todellakin on tuikiharvinainen fiktiivinen elämäkertateos, tuntuu enemmän kokeilullisuuden vaatiminen jo liioittelulta. Lukuisten lainauksien lisäksi lukijaa ilahduttavat kuvat, joita on sekä tekstin yhteydessä mustavalkoisina että kahdessa kuvaliitteessä värillisinä. Kirjan lopussa on filmografian lisäksi luettelo Uuno Turhapuron elämän keskeisimmistä ihmisistä sekä luottonäyttelijöistä. Jälkimmäinen oli kiinnostava osuus, mutta siinä mielessä hämmentävä, että keskeisimmät näyttelijät: Vesku Loiri, Marjatta Raita, Tapio Hämäläinen, Marjatta Nordberg, Spede Pasanen, Simo Salminen ja Elli Castrén jäävät ilman samaa huomiota.

Kirjan loppusanoissa Aitio pohtii turhapurojen merkitystä suomalaiselle elokuvalle. Uuno Turhapuro-elokuvat eivät ole missään vaiheessa olleet kriitikoiden suosiossa, mutta kansa sen sijaan otti ne nopeasti omakseen. Spede Pasanen aloitti oman näyttelijäntyönsä 1950-luvulla, hetkellä, jolloin sotien aikana huippuunsa kehittynyt elokuvateollisuus, Suomen Hollywood oli vielä voimissaan. 1950-luvun lopulla alkoi lasku ja 1960-luku oli kotimaiselle elokuvalle lähinnä pelkkää kuolonkorahtelua. Ensimmäinen Uuno Turhapuro -elokuva tuli teattereihin vuonna 1973. Sen jälkeen Pasanen kuvasi lähestulkoon vuosittain pitkälle 1990-luvulle saakka. Tuona aikana kotimaisen elokuvan tekeminen oli yleisesti ottaen taloudellisesti kannattamatonta toimintaa. Ainoastaan kriitikoiden parjaama Spede tuotti elokuvia kaupalliset lähtökohdat mielessään. Se ei tietenkään ollut meriitti kriitikoiden näkökulmasta, mutta monen ammattilaisen Spede piti leivän syrjässä kiinni. Moni nuori ammattilainen sai ensimmäiset työkeikkansa juuri Turhapuro-elokuvista ja jos työn jälki miellytti, Spede turvautui luottopelaajiinsa mielellään uudestaan ja uudestaan. Ei ole siis pahasti yliarviointia väittää, että juuri Spede Pasanen säilytti ja toi suomalaisen menestyselokuvan ja tekemisen kulttuurin 1950-luvulta 1990-luvulle. Uuno Turhapuron merkitys kansalliselle identiteetille on suuri, mutta sitä se on myös kotimaiselle elokuvalle.

Uskallan suositella kirjaa kaikille Turhapuro-faneille. Lukiessani huomasin kirjan herättävän kiinnostusta kanssaihmisissä, koska minulle tehtiin kirjasta jo varauksia. Tässä kirjassa on myös ehdottamasti ainesta isänpäivä- tai joulupakettiin pistettäväksi.

Tommi Aitio: Uuno Turhapuro - Elämä

Johnny Kniga 2014

248s.

Arvostelukappale

Kiitos kaikille osallistujille hienoista aikaa, vaivaa ja kekseliäisyyttä vaatineista kuvista. Seuraavaksi on äänestäjien vuoro. Parhaan Copycat-kuvan äänestys järjestetään 17.11.-29.11. täällä Amman lukuhetki -blogissa sekä Kuopion kaupunginkirjastossa, jossa kuvat ovat esillä Rakas romaanihenkilö -näyttelyssä mainitun ajan. Tarkemmat äänestysohjeet tulevat lähempänä!

Amma

Tutustuin Teemu Keskisarjan teoksiin ensimmäistä kertaa kutakuinkin kaksi vuotta sitten. Raaka tie Raatteeseen teki minuun syvän vaikutuksen. Sen jälkeen olen lukenut lisää: Kyynelten kallio ja Viipuri 1918 olivat myös sen verran laadukkaita luettavia, että pidän Keskisarjaa ehdottomasti Suomen kiinnostavimpana kirjailevana historiantutkijana tällä hetkellä. Miehen salaisuus piilee sujuvassa, jopa mukaansatempaavassa ilmaisussa, joka avaa vaikeita asioita myös vähemmän harjaantumattomalle lukijalle. Luonnollisesti huolellisesti tehty, alkuperäislähteisiin nojaava taustatyö on kaiken perusta. Erityisen korkealle arvostan Keskisarjaa hänen rutikuivan realisminsa vuoksi. Anakronismia ja aatteellisuutta ei juuri hänen tekstissään ilmene.

Tällä kertaa lukija marssitetaan talvisodan ensimmäisten viikkojen hirmuisiin taisteluihin. Suomalaiset perääntyivät virallisten tiedotteiden mukaan hyvässä järjestyksessä, mutta todellisuudessa paniikinomaisesti. Ensimmäinen voitto oli otettava tavalla taikka toisella. Marsalkka Mannerheim asetti pelimerkkinsä Tolvajärven korpiseudulle ja erityisesti kahden vanhan heimoveteraanin, Paavo Talvelan ja Aaro Pajarin vastuulle. Oltiin vaa'an kielellä: tarjolla oli lopullinen hävitys tai sankarimainetta ja kunniaa. Voitto tuli ja liki kuolematon maine sodan komentajille, mutta hinta oli kova. Jopa ylipäällikkö järkyttyi raporteista, joista ilmeni voiton hirvittävä hinta. Verta valui.

Tolvajärvi on jäänyt nimenä muistiin historiallisten taistelujen sarjaan, mutta tosiasiassa taistelu oli vain yksi pieni osa laajemmasta kokonaisuudesta. Myös Tolvajärven jälkeen -teos seurailee Mäntän, Vilppulan, Längelmäen, Tampereen ja muutaman muun pitäjän poikia heti sodan ensi hetkistä historialliseen taisteluun ja sen jälkeen talvisodan kovia päiviä aina musertavaan rauhaan asti. Ulottuupa kerronta osin myös jatko- ja Lapin sotaan ja tuleviin rauhan vuosiin asti.

Keskisarja arvelee kirjassaan, että Tolvajärven taistelu kuuluu vielä sivistyneiden suomalaisten yleissivistykseen. Vaikka olen sotahistoriasta keskimääräistä enemmän kiinnostunut, tunnustan silti, etten heti osannut yhdistää Tolvajärven nimeä aikajanalle. En kuitenkaan ole erityisen huolestunut sivistykseni puolesta, sillä sodissa minua on aina kiinnostanut enemmän inhimillinen ulottuvuus taisteluhistorian sijasta. Juuri siitä syystä Keskisarjan kirjat sopivatkin minulle ja myös monelle muulle strategisista käänteistä piittaamattomalle. Kuten kirjailija itse esipuheessaan sanoo: Harmi vain, ettei kutsumukseni leimua operatiivisena. Työskentelen hyytävämmästä ja polttavammasta syystä. Minulle sotahistoria niin kuin kaikki muukin on ihmiskuvausta.

Vaikka Tolvajärvi ei aivan heti soittanutkaan kellojani, Paavo Talvelan nimi sentään niin teki. Talvelan nimi on mielessäni yhdistynyt verisiin, uhkarohkeisiin taisteluihin, joissa raja sankaritekojen ja ihmisten hullun tapattamisen välillä oli hiuksenhieno. Näin tosiaankin oli myös talvisodassa, joskin on sanottava, että yleensä Talvelan uhkapeli kannatti sotastrategisessa mielessä. h
Hän voitti taistelunsa. Matkalle jäi kuitenkin myös monta isää, poikaa, veljeä hankeen makaamaan. Keskisarja tutkailee tarkasti rivimiesten ja rintamaupseerien sotaretkeä. Erityisen surullista on lukea, kuinka harvaksi kävivät joukkueiden johtajien rivit. Vastuu painoi nuorten upseerien harteilla hirvittävänä. Kiehtovaa taas oli suurien sotapäälliköiden, Talvelan ja Pajarin toiminnan ja mielenliikkeiden kuvaus. Ehkä hieman yllättäenkin Talvela jää tässä tutkiskelussa kuitenkin statistiksi, sillä Pajarin sielunmaisemassa riittää perkaamista. Loistava, puuhakas, alaistensa suuresti kunnioittama sotapäällikkö oli myös välillä lopen uupunut ja sairas, jopa lamaantunut mies. Myös Pajarin myöhempi, leppymätön viha mielestään pelkureinaan pitämiin henkilöihin on hämmentävää luettavaa.

Vaikka kirjan tuoma näkökulma päähenkilöihinsä on kaunistelematon, jää päällimmäiseksi tunteeksi kuitenkin suuri kunnioitus. Vaikka tavalliset rintamamiehet ovat joutuneet epäinhimillisiin olosuhteisiin ja uhraamaan henkensä tai terveytensä isänmaan puolesta, ei voi vähätellä myöskään niitä henkisiä paineita, joita vastuuta kantavat komentajat ovat joutuneet sietämään. Tolvajärven voitto on yksi talvisodan ihmeistä, eikä merkitystä himmennä ollenkaan se, että sen saivat aikaan epätäydelliset ihmiset. Päinvastoin.Vielä päiviä lukemisen jälkeen mieleni kuljeskelee Tolva- ja Ägläjärvien vaiheilla, siellä, missä lukemattomat elämät päättyivät.

Myös Suketus on lukenut kirjan.

Teemu Keskisarja: Tolvajärven jälkeen. Suurtaistelu ihmisten historia.

Siltala 2014

303s.

Jos joltakin on jäänyt huomaamatta, Helsingin kirjamessut ovat alkaneet. Bileet ovat jo täydessä käynnissä, mutta ei huolta, Ammakin laskeutuu pääkaupunkiin, tosin vasta huomenna lauantaina.

Helsingin kirjamessut, nuo kotimaisten kirjahippien Woodstock-festarit, ovat aiheuttaneet säpinää, kuhinaa ja kaikenlaista pöhinää kirjanystävien keskuudessa jo useamman viikon ajan. Minäpä en ole kuitenkaan tehnyt valmistautuakseni vielä mitään, en ole edes messukatalogia avannut, kääk! Mutta epäilenpä, että junassa on hyvin aikaa.

Velvollisuuteni (mukavat sellaiset) olen sentään merkannut kalenteriin. Sunnuntaina klo 11 keskustelemme Katja Jalkasen ja Tiina Aallon kanssa kirjastamme Linnasta humisevalle harjulle. BE THERE, sillä en voi kuvitella mukavampaa tapaa aloittaa sunnuntaita kuin Wine Corner ja keskustelua kaikista rakkaimmista kirjoista.

Klo 12-13 taas päivystän kollegojen kanssa Boknäsin osastolla 6G85. Saa ja pitää tulla moikkaamaan! Liitin oheen edustavan kuvan itsestäni, jotta ihan varmasti sitten tunnistatte :) Saa nykäistä hihasta muuallakin kuin Boknäsin osastolla, sillä kuten edellä kävi jo ilmi, matkaan messuille ilman sen suurempia suunnitelmia. Ei siis tule tärppilistaa tältä bloggarilta, mutta onneksi monet kirjabloggaajat ovat tehneet hienoja listauksia, joten katsokaa niistä, niin minäkin teen. Muuten suunnitelmissani on lähinnä tuttujen ja tuntemattomien bongaaminen, päämäärätön vaeltelu ja messupöhinästä nautiskelu. Mikäli et pääse messuille itse, seuraa toki tunnelmaa Amman lukuhetken FB-sivuilla, joka on virallinen messukanavani, yritän myös muistaa Twitter-seuraajia liverryksilläni hässäköiden #bloggaritmessuilla ja #kirjamessut siivittäminä.

NÄHDÄÄN!

Huhhei, mukavat kirjamessut takana! Viikonloppuun mahtui paljon kirjoja, mielenkiintoisia esiintymisiä ja ihmisiä, mutta päällimmäiseksi jäivät monet mukavat kohtaamiset vanhojen ja uusien tuttujen kesken messuhallin käytävillä.

Olin messuilla kaksoisroolissa, bloggaajana ja kirjailijana. Olimme Katja Jalkasen kanssa Tiina Aallon haastateltavina sunnuntaina Wine Cornerissa ja kertomassa Linnasta humisevalle harjulle -kirjastamme. Etukäteen vähän mietitytti, miten yleisöä riittää viimeisen messupäivän aamulla, mutta iloksemme tupa oli täynnä, kiitos siitä! Kirjamme hienous on kyllä siinä, että siitä kertoessa ei tarvitse puhua vain siitä omasta kirjastaan, vaan juttu kääntyy kuin itsestään niihin kaikkiin mahtaviin kirjoihin, joita kirjassa esitellään. Ja vähän kyllä vielä muihinkin kirjoihin!

Sunnuntaina päivystin myös Boknäsin osastolla toisten kirjabloggaajien kanssa. Kokemus oli kiva ja kirjabloggaajien päivystykselle on tulossa jatkoa myös ensi vuonna. Luulen, että kehitämme tämän vuoden kokemusten perusteella toimintaa johonkin suuntaan, en tiedä vielä mihin, mutta mukavaa tulee varmasti olemaan jatkossakin. Niinä aikoina, mitä itse bloggaajien päivystyspisteessä vietin, paikalla kävi kirjailijoita ja pienkustantamojen edustajia. Tämä oli mukavaa ja huomasin, että tämäntyyppisille kohtaamistilaisuuksille olisi selkeästi tarvetta. Kirjabloggaaminen on kuitenkin monelle vielä vähän uusi asia, joten kysyttävää riittää. Toisaalta taas näin bloggaajan näkökulmasta on hauskaa kohdata itselle uusia ja kenties tuntemattomiakin kirja-alan toimijoita. Tässä maassa julkaistaan paljon kelpo kirjallisuutta, joka ei pääse ylittämään julkisuuskynnystä oikein millään.

Lauantaina osallistuin Elisa Kirjan ja Blogatin bloggaajille järjestämään tilaisuuteen, jossa esiteltiin Elisa Kirjan toimintaa. Tulin paikalle muodikkaasti myöhässä (anteeksi, tuli monta tuttua vastaan!), joten sovelluksen esittely meni ohi, mutta koska olen jo palvelun vakituinen käyttäjä, en ehkä menettänyt kovin paljon olennaista. Sen sijaan pääsin käymään kiinnostavia keskusteluja e- ja äänikirjoista sekä esittämään omia toiveita siitä, millaisia kirjoja palveluun toivoisin. Luen jonkin verran e-kirjoja, mutta suurin osa Elisa Kirjan käytöstäni on äänikirjojen kuuntelua, missä palvelu onkin ihan yliveto. Kuuntelen kirjoja puhelimellani ja ajatus siitä, että hankkisin/lainaisin paksuja CD-bokseja, tuntuu jo aika kaukaiselta. Minulla on koko ajan yksi äänikirja menossa ja esitinkin toivomuksen siitä, että äänikirjoja tulisi palveluun enemmän ja nopeammalla tahdilla. Tiesinkin, että asia ei ole pelkästään Elisa Kirjan vallassa, sillä kustantamot ovat varovaisia tekemään tuotantokustannuksiltaan kalliita äänikirjoja. Luulen, että kustantamoissa ei ehkä ole ihan täysin ymmärretty äänikirjojen potentiaalia "sisäänheittotuotteina". Tunnen ihmisiä, jotka ovat aloittaneet lukuharrastuksen nimenomaan äänikirjoina, sillä kynnys on monella matalampi kuin tarttua "oikeaan" kirjaan. Toisaalta yhä useammalla on pitkät työmatkat ja kulkipa ne sitten julkisilla kulkuvälineillä tai omalla autolla, sopii äänikirja tilanteeseen hyvin. Itse olen kuunnellut äänikirjoja myös lenkillä, kuntosalilla tai kotona siivotessa ja pihahommia tehdessä. Luulen siis, että äänikirjassa olisi mahdollisuuksia tulevaisuuden hittituotteeksi.

Kirjailijaesityksiä kuuntelin vähän siellä ja täällä, osan kokonaisina, lukuisia pätkittäin. Mieleen jäivät mm. Tuomas Kyrön ja Antti Litjan yhteisesiintyminen, Antti Heikkisen kertoilut Juice-kirjan synnystä sekä Komisario Palmun jäljillä -kirjan kirjoittaineiden Jari Järvelän ja Mari Vallitun haastattelu. Huomasin myös viipyileväni yhteiskunnallisten, poliittisten ja taloudellisten teemojen liepeillä: Timo Harakka esitti todella mielenkiintoista analyysia eurokriisistä (pitäisi oikeastaan etsiä käsiin Suuri kiristys), Erkki Tuomiojalta taas kysyttiin mm. sitä, ovatko kaikki kansanedustajat lukeneet Täällä Pohjantähden alla -teoksen (Tuomioja arveli diplomaattisesti, että kaikki eivät ehkä ole lukeneet, mutta ovat varmaan kuulleet siitä). Paavo Väyrynen aiheutti esiintymisellään yleisössä kohahduksia ja hämmentyneitä hymyjä. En nyt ota kantaa Väyrysen mielipiteisiin, mutta häntä kuunnellessa tuli mieleeni, että poliittinen retoriikka on muuttunut 2000-luvulla paljon ja pakko myöntää, että aika paljon värittömämpään suuntaan. Väyrysen lataus saikin yleisön nauliintumaan paikalleen.

Kirjaostoksia tein varsin maltillisesti. Koen tällä hetkellä ahdistusta lukemattomien kirjojen jatkuvasti kasvavista pinoista ja yleisestä tavaranpaljoudesta, joten ostamani kirjat olivat kaikki tuliaisia kotiväelle. Oma hankintanikin kyllä liittyy lukemiseen, sillä onhan onnistunut teekin osa lukukokemusta!Join hotellissani aamulla tällaisella pressopannulla haudutettua teetä ja oli pakko hankkia itselle heti samanlainen.

Kirjallinen syksy jatkuu täällä Savossa. Nyt kun messuruljanssi on takana, onkin aika keskittyä rauhallisempaan kirjallisuudesta nautiskeluun. Kirjakantti pidetään Kuopiossa 21.-23.11. ja luvassa on perinteiseen tapaan mm. Savonia-palkintoehdokkaiden julkaisu ja kiinnostavia kirjallisuusvieraita. Ja kuten tavallista, jotakin Kirjakantille ihan uuttakin on luvassa. Tarkempaa tärppilistaa luvassa ensi kuun puolella,

Kirjamessujen jälkeen huulilla viipyilee hymy. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin!

Tässäkö se nyt oli, syksyn paras kotimainen kirja? En vielä tiedä, mutta ainakin aika lähellä sitä. Olen pitänyt valtavasti Paula Havasteen aiemmista romaaneista, joten tiesin odottaa hyvää myös Tuulen vihoilta. Mutta aikakausi mietitytti. En normaalisti lämpiä keskiaikaisille tai sitä varhaisempiin aikoihin sijoittuville romaaneille. Ajanjakso ei kiinnosta itseäni samassa määrin kuin uudempi aika ja toisaalta useat taitavatkin kirjailijat sortuvat anakronismin syntiin, mitä kauemmas historiassa edetään. Suoraan sanottuna en osaa arvioida sitä, käykö Paula Havasteelle näin. Tuulen vihat nimittäin sisältää muinaista luonnonuskoa, taikoja, arkielämän työtapojen ja elämän kuvausta sen verran paljon, että ainakin minä nostin kädet pystyyn arvioinnin suhteen ja yksinkertaisesti nautin viihdyttävästä kerronnasta. Havaste on varmasti tehnyt valtavan työn muinaisia tapoja tutkiessaan ja hän siirtää tiedon romaaninsa sivuille niin uskottavasti, että ainakin minuun kaikki meni ihan täydestä. Hyvä niin.

Tuulen vihat on ankkuroitu hyvin vahvasti suomalaiseen mytologiaan niin mausteidensa kuin varsinaisen soppansakin osalta. Kuitenkin henkilökuvaus tekee romaanista miellyttävällä tavalla raikkaan ja 2010-luvulle sopivan. Erityisesti päähenkilön, Kerten, kuvaus on monisyinen ja -tahoinen. Kerten ema on kuollut tytön ollessa vielä vauva. Ankara, väkivaltainen isä johtaa tuvan elämää kovalla otteellaan. Kerten varaäiti on Uvanta, jonka poika Ahto asuu myös talossa, samoin kuin Sule, Kerten veli, josta ei kouristuskohtaustensa takia ole isännäksi. Hellyyttä Kertte ei ole saanut liiaksi elämässään kokea, eikä leikkiseuraakaan löydy muualta kuin niistä läpikuultavista hengistä, joita muut eivät näe. Romaani seuraa Kerten kasvua tytöstä naiseksi, itsenäiseksi, taitavaksi ja ylpeäksi tuvan emännäksi. Kerten henkilö ei ole missään nimessä siloteltu, vaan rosoinen kaikkine inhimillisine puutteineen. Se tekee siitä myös uskottavan.

Vuodenkierto on tärkeässä asemassa. 1100-luvun Suomessa elettiin luonnon tahdissa ja armoilla. Marjatalta, Tapiolta ja muilta luonnonmahdeilta pyydettiin apua ja heitä myös kiitettiin. Tuulen ja veden vihoja pelättiin, samoin kuin suurta riipijää. Talveksi eläimet otettiin tupaan ihmisten kanssa ja kun kovalla pakkasella miehetkin pysyttelivät puhdetöissä, oli hermo ahtaissa oloissa ja savuisessa tuvassa kireällä yhdellä jos toisella. Tilannetta ei parantanut ollenkaan kevättalvinen nälkä, riesa, joka useimpina talvina koetteli ja jolle saatiin helpotus vasta kun päästiin hakemaan pesistä munia syötäväksi. Ihmisen symbioosi luonnon kanssa puhuttelee 2010-luvun ekologisesta kriisistä huolestunutta lukijaa. Mutta totta puhuen, ihan hirveäähän se elämä silloin on ollut, liian romanttista kuvaa kirjailija ei lukijalleen esittele.

Luontosuhteen lisäksi kerronnan keskiössä ovat ihmissuhteet. Kirjan alkupuolella kaikkialla tuntuu isän raskas, tumma varjo, katkeruus ja pelko. Kun Paimiolaan haetaan kotivävy, Larri, tunnelmakin muuttuu, ainakin hetkeksi. Larri on hyvä isäntä, joka ei nosta kättään omaa väkeään vastaan. Mutta ajan oloon Kertte alkaa pitkästyä, mistä löytää sisältö arkeen sitten, kun solkien välissä keikkuu himoitut kolme käätyä? Jokin epämääräinen uhkan etiäinen myös tuntuu ilmassa.

Tuulen vihat on mainio maagisia elementtejä ja muinaistapoja sisältävä ihmissuhderomaani, joka pureutuu muinaiseen mytologiaan ihmisläheisesti, mutta tiukasti. Kirja on kevyt ja nopea luettava, mutta ei suinkaan katoa mielestä yhtä nopeasti ja kepeästi. Päin vastoin, huomaan, että ajatukseni kulkeutuvat jatkuvasti erään savutuvan kieppeille. Elämä 2010-luvulla on kovin erilaista, mutta Havaste operoi kirjassaan taajuudella, joka auttaa ymmärtämään sen, etteivät ihmiset loppujen lopuksi ole muuttuneet kovinkaan paljoa.

Paula Havaste: Tuulen vihat
Gummerus 2014
383s.

Sophie HannahinNimikirjainmurhat oli yksi tämän syksyn suurimmista kysymysmerkeistä. Agatha Christien perikunta päätti, että legendaarisen Hercule Poirotin tarina saa jatkua. Palvelus faneille vai silkkaa rahastusta ja Christien perinnön tärvelyä? Pakkohan siitä oli ottaa selvää. Lähtökohtaa helpotti aika paljon se, että Christie itse oli hyvin tuottelias kirjailija. Suurinkaan fani ei voi kieltää sitä, että ihan jokainen teos hänen tuotannossaan ei ole sitä samaa huipputasoa kuin hänen kaikista parhaimmat dekkarinsa ovat. Mikäli Hannah yltäisi Christien keskitasoiseen perussuoritukseen, olisi lopputulos succés.

Nimikirjainmurhien tapahtumapaikkana on pääosin Lontoo. Hercule Poirot haluaa levätä hetkisen niin sanoakseni incognito ja hän asuu samassa majapaikassa ystävänsä Edward Catchpoolin kanssa, joka työskentelee Scotland Yardissa. Catchpool, kirjan kertoja, on suositellut Poirotille mukavaa kahvilaa. Siellä Poirot tapaa nuoren, pelokkaan naisen, johon mestarietsivän huomio kiinnittyy. Keskusteltuaan tämän kanssa Poirot on vakuuttunut siitä, että nainen on vaarassa. Liki samaan aikaan Bloxham-hotellissa tapahtuu kauheita, sieltä nimittäin löytyy kolme ruumista. Poirot on varma, että tapahtuma liittyy hänen kohtaamaansa naiseen, mutta tapauksen selvitettäväkseen saanut Catchpool on eri mieltä.

Siitä eteenpäin tarina noudaattakin Poirot-faneille tuttua kaavaa. Nerokas etsivä on aina askeleen edellä muita, erityisesti tutkimusvastuussa olevaa ystäväänsä. Kouluttaakseen Catchpoolia Poirot panttaa tietoa ja laittaa miehen suorittamaan tehtäviä, joiden merkitystä hän ei ymmärrä. Kiharainen juoni selviää lukijalle samaa tahtia, eli yhtä hitaasti, kuin kertojallekin. Kirjan lopussa tai loppupuolella kaikki henkilöt kokoontuvat yhteen, jossa Poirot omaa nerokkuuttaan korostaen paljastaa selvittämänsä totuuden, murhaajan nimen, motiivit ja tapahtumien järjestyksen.

Kuuntelin Nimikirjainmurhat äänikirjana. Lars Svedberg oli lukijana takuuvarma ja tuo tarinaan uskottavuutta ja pelkällä olemassaolollaan. Mielestäni Christien dekkarit eivät hitautensa ja polveilevien juoniselvitystensä takia sovellu aina kaikista parhaiten äänikirjoiksi ja sama pätee myös Sophie Hannahin teokseen. Kuunteleminen ei missään nimessä ollut epämiellyttävää, vaan yleensä kiinnostavaa. Kuitenkin erityisesti useita tunteja kestänyt kokous, jossa murhaaja on ratkeamaisillaan, sai keskittymiseni herpaantumaan. Mutta kuten todettua, näin on käynyt myös alkuperäisten Poirot-tarinoiden kanssa. Loppuratkaisussa olisin kuitenkin ollut tyytyväisempi muutaman turhan mutkan oikomiseen. On hienoa, että käänteitä riittää, mutta liika on liikaa jopa dekkarissakin.

Tärkein kysymys lienee, onnistuiko Sophien Hannah? Mielestäni Nimikirjainmurhat oli toimiva Hercule Poirot -tarina. Alun jälkeen en enää miettinyt sitä, ettei kyseessä ole Christien itsensä kirjoittama romaani. Näin ollen toteutusta voi pitää onnistuneena. Toisaalta on sanottava, että vaikka olen Christien kirjoja lukenut ja kuunnellut, en voi pitää itseäni varsinaisena Christie-tuntijana. Hänen teoksensa ovat aina edustaneet minulle harmitonta viihdettä, jota en ole jäänyt sen kummemmin jälkikäteen pohtimaan (lukuunottamatta Eikä yksikään pelastunut -teosta. Siitä en ole toipunut vieläkään, vaikka lukemisesta lienee aikaa ainakin 15 vuotta.). Perehtyneemmät dekkaristit kenties kokevat asian toisin. Pikaisen nettikierroksen perusteella esimerkiksi Annami ei pitänyt kirjaa oikeiden Christien kirjojen veroisena (Annamin esittelyssä myös linkkejä toisiin arvioihin). Itse näen asian niin, että Nimikirjainmurhat yltää juuri Christien rutiiniromaanien kastiin, joka ei erityisesti sykähdytä, mutta ei toisaalta ole ajanhukkaakaan. Tuskinpa Christie pyörii haudassaan Nimikirjainmurhien johdosta.

Sophie Hannah: Nimikirjainmurhat
WSOY:n Elisa Kirjan äänikirja 2014
11h 41min
Lukijana Lars Svedberg

Onpas ollut kirjallinen kuukausi! Messuja Turussa ja messuja Helsingissä. Muutenkin olen ollut reissun päällä, mikä on toisaalta vienyt aikaa ja voimia, toisaalta mahdollistanut intensiivisen lukemisen, sillä hotellihuoneessa on aikaa. Kaiken lisäksi on tullut luettua pelkästään hyviä kirjoja, osa suorastaan upeita.

Luulen, että ensi talvena Blogistanian Finlandia -äänistäni on vahvasti kamppailemassa peräti kaksi tässä kuussa lukemani kirjaa. Sirpa KähkösenGraniittimies oli loistava, Paula Havasteen Tuulen vihat ehkä vieläkin loistavampi. Lukekaa, lukekaa kaikki!

Myös Tuomas KyrönIlosia aikoja, Mielensäpahoittajaoli kertakaikkisen hyvä. No, sekin oli oikeastaan loistava ja briljantti. Pahoittelen, että toistelen itseäni. Jotta ei menisi kertakaikkiseksi hehkutukseksi, niin sanottakoon, että Sophie HannahinNimikirjainmurhatoli ihan mukiinmenevä dekkari, mutta lähempänä keskinkertaista.

Mielenkiintoisia tietokirjojakin luin. En ole tainnut aiemmin lukea fiktiivisen henkilön elämäkertaa, joten siinäkin mielessä Tommi AitionUuno Turhapuro - Elämä oli kiinnostava teos. Teemu KeskisarjanTolvajärven jälkeenlunasti kovat odotukseni. Luin vielä yhden asiaproosateoksen, nimittäin Laura KolbenYläluokan, mutta postaukseni siitä on vielä vaiheessa. Ensi viikolla pääsette lukemaan ajatuksiani siitä, jahka niitä ensin vähän järjestelen pääässäni.

Kaikkea kirjallista on luvaksi myös marraskuuksi. Etelän messuhulinat ovat tältä vuodelta ohi, mutta Kuopiossapa vietetään Kirjakanttia 21.-23.11. Tervetuloa läheltä ja kaukaa, kirjanystävät! Omat lukemiseni liittyvät tähän tapahtumaan. Haluan tutustua vielä pariin potentiaaliseen Savonia-ehdokkaaseen ja sitten syventyä steampunkiin, nimittäin sitäkin Kirjakantti sisältää. Huomenna lähden kuitenkin työmatkalle pääkaupunkiseudulle ja ajattelin varustautua mainiolla Komisario Palmun jäljillä -teoksella. Tiedä, vaikka ehtisin käydä pienellä kaupunkikierroksella kirjan hengessä!

Unohtaa ei sovi myöskään Copycat-äänestystä. Kilpailuun tuli 19 hienoa osallistujaa ja näyttelyn valmisteleminen on jo käynnissä. Kuvia pääsee ihastelemaan Kuopion kaupunginkirjaston ala-aulaan 17.11. lähtien. Samana päivänä julkistan kuvat myös täällä blogissa ja äänestäminen alkaa. Äänensä voi antaa niin blogissa kuin kirjastolla 29.11. mennessä. Tulokset julkistetaan 1.12. Jännittävää! Kiitän jo tässä vaiheessa rohkeita osallistujia ja toivon näyttelylle lukuisiä kävijöitä sekä äänestäjiltä vilkkautta.

Hienoa kirjallisuuskuukautta odotellessa,
Amma

Nyt hieman kaduttaa, etten varustautunut tätä kirjaa lukiessa muistiinpanovälineillä. Laura Kolben Yläluokassa olisi paljon muikeaa siteerattavaa. Mutta kirja ujuttautui lukuuni vähän vahingossa, tupsahti eräänä päivänä postin mukana syliini sohvalle, saman tien yöpöydälle iltalukemiseksi. Laura Kolbe on kyllä muutenkin sellainen henkilö, että aina kun näen hänet jossakin mediassa, pysähdyn kuuntelemaan tai lukemaan, mitä hänellä on sanottavaa.

Kieltämättä muistan hyvin Kolben erilaisista kuninkaallisista menoista tai seremonioista kommentaattorina. Kirjassa Kolbe käy läpi sitä, kuinka vaikea asia eliitti ja yläluokkaisuus on tieteentekijöille, vaikka eliittiähän hekin edustavat. Suomessa ei ole kovin yleistä, eikä kaikissa piireissä edes sosiaalisesti kovin hyväksyttävää, profiloitua yläluokka-asiantuntijaksi. Sama tosin pätee myös Ruotsiin vaikka siellä muuten osataankin suhtautua yläluokkaisuuteen mutkattomammin.

Yläluokka. Olemisen sietämätön vaikeus on kirjoitettu helppolukuiseksi asiaproosateokseksi, mutta se sisältää myös paljon yhteiskunnallista ja historiallista pohdintaa sekä retrospektiota yläluokkaisuuden tieteelliseen tutkimukseen. Kirja on sillä tavalla mukavasti ja lukijaystävällisesti kirjoitettu, että lukujen alussa Kolbe hyppää tutkija- ja asiantuntijaroolistaan niihin tilainteisiin, joihin hän itse on elämänsä aikana joutunut ja vie tekstin edetessä käsittelyä henkilökohtaisesta yleisempään ja tieteellisempään suuntaan. Jo kirjan alussa Kolbe kertoo omista sukujuuristaan, sieltä löytyy tavallista toimihenkilötaustaa, mutta myös vanhaa venäläistä ylimystöä ja perisuomalaista torpparihenkeä. Tällainen geeni- ja kulttuuriperimäsekoitus mahdollistaakin terävän ja kiihkottoman havainnoinin, onhan Kolbe myös työnsä puolesta saanut olla aitiopaikalla tähyilemässä erilaisia kansalaisryhmiä ja yhteiskunnallista kehitystä.

Luin Yläluokkaa vähän samalla tavalla kuin katselisin vaaleanpunaista elefanttia. Kotipaikkakunnallani Pohjois-Savossa eliitti oli ohut ja huomaamaton. Oikeastaan huomaan elitistisyyden ja yläluokan olemassaolon yleensä vain pääkaupungissa vieraillessani. Se edustaa täysin toista maailmaa kuin mihin olen tottunut. Onhan maallakin aina ollut pappeja ja lääkäreitä, myöhemmin kunnanjohtajia, kunnallisneuvoksia ja muita silmäätekeviä, mutta ero tavantallaajaan on kuitenkin säilynyt varsin maltillisena. Kolbekin tuo esille sen, kuinka yläluokka ei Suomessa rahoillaan tai sosiaalisella pääomallaan mielellään rehentele.

Yläluokka on ehkä siinä mielessä vähän väärä ja harhaanjohtava sana, että se on käsitteenä arvolatautunut. Kun puhutaan eliitistä, päästään mielestäni asian ytimeen. Joka paikassa on eliittejä, eikä niillä välttämättä ole mitään tekemistä osakepääomien tai aatelisarvojen kanssa. Miettikääpä omia nuoruuden koulujanne, oliko koulussa suosittujen oppilaiden joukko,joka erottui taviksista? Niinpä, eliittiäpä hyvinkin.

Kolbe käsittelee paitsi erilaisia eliittejä ja niiden tapoja myös sitä, miten eliittiin on mahdollista nousta. Suomessa on itsenäisyyden aikana korostunut kansanvaltaisuus ja koulutuksen ihannointi. Maassamme on aidosti mahdollista nousta niin sanotusti ryysyistä rikkauksiin koulutuksen avulla. Samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava Kolben tavoin, että etuoikeutettu asema, omaisuus ja oppiarvot tuntuvat olevan periytyvää sorttia myös täällä. Tulevaisuuden päättäjät nousevat pääsääntöisesti tietyistä kansanosista ja yhteistä on se, että henkilö on saanut kotoaan jos ei selvää rahaa, niin ainakin sellaista sosiaalista pääomaa ja omanarvontuntoa, joka auttaa pärjäämään elämässä ja yhteiskunnallisissa tehtävissä.

Yläluokka on mielenkiintoinen teos, joka on tarkoitettu enemmän meille taviksille tai sitten wannabe-nousukkaille. Oikea yläluokka tuskin on kiinnostunut tällaisista teoksista, sillä se tuntee edelleen itsensä. Suhtautumiseni kirjaan on vähän kahtalainen. Toisaalta ihmettelen Kolben tavoin sitä, miten nihkeästi eliittiin ja yläluokkaisuuteen suhtaudutaan. Olen täällä blogissakin tunnustautunut osittaiseksi monarkistiksi. Mutta sitten taas toisaalta olen monen muun tavoin huolissani hyvinvointierojen kasvusta, enkä voi olla pohtimatta,johtuuko kasvava kiinnostus yläluokkaisuuteen siitä, että toisten ihmisten etuoikeutettu asema ei enää häiritse ihmisiä. Kolben kirjoituksessa ei ole pamfletin makua, mutta siitä huolimatta sitä voi pitää myöskin kiinnostavana keskustelunavauksena.

Laura Kolbe: Yläluokka. Olemisen sietämätön vaikeus.
Kirjapaja 2014
257s
Arvostelukappale

Pasi Ahtiaisen tuleva romaani piirtyi tietoisuuteeni viime talvena, jolloin hänen Paukapääkallolippu-työniminen käsikirjoituksensa sijoittui toiseksi Gummeruksen suuressa romaanikilpailussa. Hienosta sijoituksesta napsahti palkinnoksi kustannussopimus. Sitten muistikuvissani onkin pitkälti ihan tyhjää Ahtiaisen osalta, kunnes elokuussa Kuopio juhlii -tapahtuman yhteydessä sain tilaisuuden kuunnella uutta Jokakelin mies -romaania kirjailijan itsensä lukemana. Katkelmassa työhönsä kyllästynyt peruskoulun opettaja raahusti harmaan pihan poikki ja mietti, miksi edes vaivautuu. Tunsin välitöntä sielujen sympatiaa ja Savonia -tutkani värähtelyjen myötä päätin ottaa kirjan pikimmiten luvun alle. No, kaksi kuukautta siinä sitten vielä meni ennen kirjan lukemista. Joskus projekti on hidas, mutta saavuttaa kuitenkin tavoitteensa.

Jokakelin mies kertoo siis Niilosta, leipiintyneestä historianopettajasta, joka on kadottanut oman itsensä ja ajatuksen siitä, mitä varten täällä maailmassa ollaan. Niilo on väritön ja hajuton, "Vanhanen", niin kuin kirjassa luokitellaan. Suomalaiset miehet nimittäin jakaantuvat Keskisiin ja Vanhasiin. Keskiset kruisailevat ohituskaistaa myöten menevillä ajopeleillään, samalla kun Vanhaset hyssyttelevät vaatimattomilla perhemalleillaan perästä. Eräänä päivänä sitten tapahtuu se naksahdus, jonka jälkeen mikään ei ole enää niin kuin ennen. Kun vielä Niilo kiinnostuu anarkismista, alkaa maailmaan jäädä pysyviä merkkejä uudesta Niilosta, joka ei totisesti ole enää näkymätön ja huomaamaton.

Kirja jakaantuu kahteen osaan. Ensimmäisellä puoliskolla kuvataan keski-ikäistyvän miehen leipiintymistä ja seurataan hänen hermoromahdustaan. Puolenvälin jälkeen tarina ottaa lisää kierroksia ja tuo välähdyksenomaisia mielleyhtymiä Tuomas KyrönKerjäläiseen ja jänikseen tai Pete SuhosenHitlerin kylkiluuhun. Veijariromaanien perinteiden mukaan Niilokin lähtee tripille äijäporukassa ja merirosvohengessä. Humalaisten söhläämiseksihän koko homma menee, mutta joka tapauksessa Niilo on saanut katseeseensa sitä vaaran pilkettä, mikä ennen on ollut kokonaan tylsyyden peitossa.

Pidin enemmän kirjan ensimmäisestä puolesta. Ahtiainen kuvaa komeasti Niilon sisäistä myllerrystä ja syvää hämmennystä, avuttomuuttakin muutoksen edessä. Kun tarina kiipesi uskottavuuden raja-aitojen yli, en ollut niinkään innostunut. Tämä on piirre, josta jaksan marmattaa varmasti jokaisen veijariromaanin yhteydessä. Rutikuiva realisti nostaa jälleen päätään. Kirjan lopusta en pitänyt yhtään, mutta lopetuksen hyvyydestä se ei onneksi kerro mitään. Loppu saavutti tavoitteensa draaman kaarta ajatellen, vaikka pyllistikin lukijalle.

Jokakelin mies on tragikoominen teos ikäkriisiä potevasta miehestä. Ei mitenkään upouusi näkökulma, mutta kannattaa kirja siitä huolimatta lukea. En itkenyt lukiessani, mutta pari kertaa hörähdin ääneen. Se vaatii jo melkoista kirjallista taituruutta. Toteutuuko Savonia-ehdokkuus, se jää nähtäväksi. Asia selviää jo parin viikon päästä, sillä Savonia-ehdokkaat julkaistaan 21.11. Kirjakantin avajaisissa.

Pasi Ahtiainen: Jokakelin mies
Gummerus 2014
207s,
Arvostelukappale

Juha Järvelän ja Marjo VallilanKomisario Palmun jäljillä on yksi eniten odottamimmistani kirjoista tänä syksynä. Olen ollut Palmu-fani jo pitkään, ensin lapsena elokuvien ja myöhemmin aikuisena kirjojen myötä. Olen perehtynyt asiaan jopa sen verran, että Helsingissä käydessäni olen bongaillut elokuvista tuttuja paikkoja ja esittellyt niitä kanssamatkaajille enemmän kuin kenties olisi ollut tarpeen. Joten kun kuulin tällaisen kirjan olevan tekeillä, lisäsin sen heti Must Read -listalle (vrt. To Be Read). Helsingin kirjamessuilla kirja tuli Tietokirjaraadissa jaetulle ensimmäiselle sijalle.

Tämä näkymä avautuu Palmun ja Virran työhuoneen ikkunasta. Poliisiasema sijaitsi Senaatintorin varrella todellisuudessakin, mutta kuvaukset tehtiin studiolla ja ikkunan takana näkyvä kirkko oli todellisuudessa vain kuva.

Komisario Palmun jäljillä keskittyykin kolmeen edellisessä kappaleessa mainitsemaani ja itseäni kiinnostavaan osa-alueeseen: kirjoihin, elokuviin ja kuvauspaikkoihin. Ensimmäiseksi kerrotaan kolmen Palmu-romaanin; Kuka murhasi rouva Skrofin, Komisario Palmun erehdyksen ja Tähdet kertovat, Komisario Palmun syntyä ja esitellään romaanien sisältöä ja kerrontaa. Toiseksi paneudutaan elokuvaversioihin eli analysoidaan edellä mainituista romaaneista tehtyjä adaptaatioita ja esitellään neljättä elokuvaa, ilman Waltaria syntynyttä Vodkaa, komisario Palmua aikansa ilmentymänä. Kirjan lopulla vieraillaan Palmujen kuvauspaikoilla ja romaaneissa esiintyvissä kohteissa. Kirjan kansiin on painettu myös Helsingin kartta, johon on merkitty Palmu-fanin pyhiinvaelluskohteet.

Mika Waltari oli itse salapoliisiromaanien ystävä, mutta 1930-luvulla dekkareita ei pidetty taiteena. Tässä suhteessa edistystä ei ole valitettavasti tainnut tapahtua vieläkään. Waltarinkin tuotannossa Palmut mainitaan yleensä sivulauseessa, vaikka Waltari itse lienee nauttinut niiden kirjoittamisesta suuresti. Tämä tiedetään varmasti ainakin 1960-luvulla kirjoitetusta Tähdet kertovat, komisario Palmu -romaanista. Ollessaan Kaasua, komisario Palmun ensi-illassa kirjailija oli tunnustanut olevansa masentunut ja kirjoittamisen takkuavan. Samassa yhteydessä tuottaja Mauno Mäkelä pyysi elokuvasta virkistyneeltä Waltarilta uutta Palmu-käsikirjoitusta. Kolme viikkoa myöhemmin kolmas Palmu-romaani oli valmis ja meni samantien myös kuvattavaksi.

Tähdet kertovat, komisario Palmussa Tähtitorninmäellä tapahtuu murha. Yllä olevassa kuvassa maisema on sumun peitossa, mutta tarinassa mäeltä avautuvat näkymät ovat keskeisessä osassa (alla).

Muun muassa tällaisen tarinan Järvelän ja Vallitun romaani sisältää. Olen pitänyt itseäni melkoisena Palmu-tietäjänä, mutta kirjaa lukiessa huomasin, että tietoni ovat olleet melko pintapuoliset ja kaiken lisäksi ruostuneet. Palmu-romaanien lukemisesta lienee aikaa kymmenen vuotta ja elokuvistakin useampi. Sainkin kirjasta kimmokkeen perehtyä suosikkikomisariooni uudestaan ja Komisario Palmun jäljillä -teos tulee olemaan siinä hyvänä apuna. Kirjassa riittää siis mielenkiintoista sisältöä useampaankin lukukertaan. Tarkoitukseni oli viime viikolla myös testata käytännössä kirjan viimeistä osiota ja käydä kaupunkikierroksella ollessani Helsingissä työmatkalla. Kuinka ollakaan, marraskuinen Helsinki näytti minulle nurjat kasvonsa ja heitteli lyhyen valoisan aikana sen verran paljon vettä ja räntää niskaan, että jouduin luopumaan suunnitelmastani. Jollakin toisella kertaa siis. Jutun kuvituksena käytänkin aikaisemmin ottamiani kuvia.

Komisario Palmun erehdyksessä Bruno Rygseckin seure juhlii Kappelissa.

Järvelä ja Vallila eivät tyydy pelkästään romaanien ja elokuvien analysointiin vaan he ovat perehtyneet myös niiden aikalaisvastaanottoon. Pääsääntöisesti Palmuihin suhtauduttiin hyvin myönteisesti, erityisesti kahteen ensimmäiseen romaaniin ja niistä tehtyihin elokuviin. Sarjan jatkuessa 1960-luvulla mielipiteet alkoivat hajota ja vuonna 1969 tehty Vodkaa, komisario Palmu ei saavuttanut sen paremmin kriitikoiden kuin kansankaan suosiota ja elokuva tuotti tappiota. Sen sijaan jälkipolvet ovat alkaneet antaa arvoa elokuvalle mainiona ajankuvana. Elokuvassa on James Bond -henkeä, paitsi että tällä kertaa venäläinen agentti on hyvien joukossa. Elokuvien syntyä käsitellessä ohjaaja Matti Kassilan ääni kuuluu kirjassa vahvasti. Myös hahmonsa ikonisiksi nostaneet näyttelijät, ennen kaikkea Joel Rinne, Matti Ranin ja Leo Jokela saavat paljon huomiota.

Lisää isoa analyysiä ja pientä triviaalitietoa löytää Komisario Palmun jäljillä -kirjasta, joka voisi olla erinomainen valinta vaikka pukinkonttiin. Kirjalla on myös omat Facebook-sivut, joihin linkitetään paljon Palmu-tietoutta kirjan ulkopuoleltakin.

Juha Järvelä ja Marjo Vallittu: Komisario Palmun jäljillä

Avain 2014

181s.

Arvostelukappale

Vuoden loppu on kirjahipin kulta-aikaa. Lokakuussa messuillaan, marraskuussa jännitetään palkintoehdokkuuksia ja lopullisia voittajia. Perinteikkäästä kirjatapahtumasta ja palkintopöhinästä pääsee nautiskelemaan 21.-23.11. myös Kuopiossa Kirjakantin merkeissä. Tapahtumaa vietetään tällä kertaa Sanojen vuoksi -teemalla.

Tapahtuman avajaisia vietetään Kuopion kaupunginkirjastolla perjantaina 21.11. klo 16.30 alkaen. Paikalle tosin kannattaa tulla mahdollisuuksien mukaan jo aiemmin, sillä samalla voi tutustua rohkeiden kirjabloggaajien copycat-kuviin. Rakas romaanihenkilö -näyttely avataan jo ensi maanantaina (jolloin äänestysuurnat avataan myös täällä blogissa), joten tuotoksia voi käydä tutkimassa ja suosikkia äänestämässä jo aiemminkin. Aikuisten osastolla puolestaan on Linnasta Humisevalle harjulle -kirjamme pohjalta tehty kirjanäyttely. Eli sinne siis kirjoja tutkimaan ja lainailemaan!

Avajaisseremoniaan kuuluu jo perinteiseen tapaan Savonia-ehdokkaiden julkistaminen ja tämän jälkeen tilan ottavat haltuunsa Vestäjien pohjoissavolaiset kirjailijat (Kirsi Pehkonen, Jyri Paretskoi, Tatu Kokko, Pasi Ahtiainen), jotka haastattelevat toisiaan. Korviini on kantautunut huhuja, ettei kyseessä ole ihan perinteinen matinea, joten kannattaa ehdottomasti tulla katsomaan, mitä tapahtuu. Myös viime vuoden Savonia-voittaja Antti Heikkinen avaa sanaisen arkkunsa.

Savonia-ehdokkaiden mietteitä pääsee kuulemaan syvemmin lauantai-aamuna klo 10.00 alkaen ja sen jälkeenkin kirjaston saliin saapuu toinen toistaan kiinnostavampia kirjailijoita: klo 11.30 Panu Rajala, klo 13.00 Johanna Sinisalo ja klo 15.00 Risto Isomäki. Ohjelman lomassa järjestetään Tarinatori ja allekirjoittanut jakaa kirjastosalissa yhdessä Tuulevin lukublogin Tuulevin kanssa hyviä kirjavinkkejä, tulkaa moikkaamaan!

Itse odotan kovasti myös iltaohjelmaa VB-valokuvakeskuksella klo 16.30-18.30. Luvassa on Kaj Chydeniuksen sävellyksiä ja rohkeita tunnettuja kuopiolaisia, jotka astuvat lavalle tulkitsemaan suosikkirunojaan. Klo 21 kannattaa siirtyä ravintola Sampoon kuuntelemaan Jukka Kervisen ja Sasse Savolaisen Nälkäfolkia.

Sunnuntai on Kirjakantissa perinteisesti perheiden päivä ja kiinnostavaa ohjelmaa löytyykin kaikille vauvasta vaariin. Sunnuntaina ohjelma jakautuu Steinerkoulun ja Kino Kuvakukon tiloihin. Heti aamulla klo 10.00 Steinerkoululla pääsee seuraamaan PaikkateatterinHölmöläistarinoita -näytöstä, jonka jälkeen haastatteluihin saapuvat Hannele Huovi ja Jukka Itkonen. Huovin ohjaama sanataidetyöpaja 8-12 -vuotiaille järjestetään klo 14.15-15.30.

Steampunk puolestaan valtaa Kino Kuvakukon klo 13.00 alkaen. Paikalla ovat kirjailijat Magdalena Hai ja Hanna "Morre" Matilainen. Itselläni on kunnia päästä haastattelemaan heitä steampunkista. Mitä steampunk oikeastaan on? Mikä siinä kiehtoo? Kuuluuko jokaisen itseään kunnioittavan höyrypunkkarin pukeutua korsettiin? Suurin piirtein tällaisia latuja ounastelen keskustelun etenevän, tosin koskaan ei voi tietää, kun näistä leideistä on kyse! Tulkaa siis kuuntelemaan ja varatkaa aikaa, sillä heti haastattelun jälkeen esitetään teemaan sopiva Hayao MiyazakinLaputa - Linna taivaalla elokuva. Leffan ikäraja on 7 vuotta ja tilaisuuteen, kuten kaikkiin yllämainittuihin tapahtumiin, on vapaa pääsy.

Ensi viikoloppuna juhlitaan - kirjojen vuoksi! Tule mukaan!

Kts. Kirjakantin ohjelma kokonaisuudesssaan täältä.

Tässä ne nyt ovat: 19 hienoa, rakasta romaanihenkilöä esittävää kansikuvaa! Haluan ihan ensimmäiseksi esittää vielä kerran kiitokseni kaikille aikansa, mielikuvituksensa ja intohimonsa peliin laittaneille osallitujille. Ilman teitä tätä kilpailua ei olisi! Ilman teitä ei olisi myöskään Kuopion kaupunginkirjastossa seuraavien kahden viikona ajan esillä olevaa Rakas romaanihenkilö -näyttelyä. Näyttely avautuu tänään ja on esillä 29.11. saakka. Tuona aikana suosikkikuvaansa voi äänestää niin kirjastolla kuin täällä blogissakin. Eli aikaa valita mieluisansa lauantaihin 29. päivään saakka.

Äänestäminen on yksinkertaista. Kirjastolla se tapahtuu perinteisin menoin lippuäänestyksellä. Jos äänestät blogissa, jätä äänesi kommenttilootaan (löytyy tämän postauksen lopusta). Merkitse kommenttiin sen kuvan numero, jolle haluat äänesi antaa. Halutessasi voit myös esittää perusteluja, miksi päädyit juuri tähän kuvaan. Muista myös jättää jonkinlainen yhteystieto tai ainakin nimimerkki itsestäsi (erityisesti, mikäli et omista Blogger-tiliä), jotta olet mukana arvonnassa. Kaikkien ääneistäjien kesken arvotaan kirjapaketti. Myös voittaja palkitaan kirjoilla ja ehkä myös jollakin muulla pikku yllätyksellä! Parhaan copycat-kuvan voittaja sekä arvonnassa onnekas julistetaan tässä blogissa 1.12.

Pitemmittä puheitta, antaa kuvien puhua puolestaan (selvyyden vuoksi mainittakoon, että copycat-kuva on vasemmalla, alkuperäinen oikealla).

10.

11.

12.

13.

14.

15.

16.

17.

18.

19.

Kirjakantti on jo ihan ovella. Tällä viikolla on tehty viilauksia, pidetty viimeisiä palavereja, tunnettu vuorotellen kihelmöivää jännitystä ja toisaalta väsymystä ja viime hetken paniikkia. Tapahtuman valmisteluun liittyy aina muuttuvia tekijöitä ja viimeiseen asti saa jännittää, että pitävätkö suunnitelmat kutinsa. Viime vuoden kokemuksesta kuitenkin jo tiedän, että kun itse tapahtuma alkaa, alkaa myös kirjallisuustapahtumasta nauttiminen. Tänä vuonna se tapahtuu huomenna klo 16.30 kaupunginkirjastolla kun avajaiset käynnistyvät.

Olen myös "lauteilla" lauantaina, kun minä ja Tuulevin lukublogin Tuulevi jaamme kirjavinkkejä kirjastolla klo 12 ja 14. Tulkaa moikkamaan! Kaikista eniten taidan kuitenkin odottaa sunnuntaita, jolloin pääsen klo 13 haastattelemaan Magdalena Haita ja Hanna Matilaista Kino Kuvakukossa. Tarkoituksena on keskustella ilmiöstä nimeltä steampunk ja keskutelumme jälkeen Kuvakukossa esitetään henkeen sopiva Laputa- Linna taivaalla -elokuva. Tilaisuus on ilmainen, joten merkatkaapa tapaus viikonloppusuunnittelmiinne.

Steampunk on minulle toisaalta ilmiönä tuttu, mutta kuitenkin vieras. Olen täällä blogimaailmassa seurannut esimerkiksi Magdalena Hain uran kehittymistä, mutta toisaalta en syystä tahi toisesta ole tullut hänen kirjoihinsa tarttuneeksi. Onneksi minulle tuli nyt hyvä syy tutustua Gigi & Henry -sarjaan samoin kuin Hanna Matilaisen Mitä kummaa -teokseen (Avain 2014) steampunkin tiimoilta. Steampunk on mahtava ja hulvaton taiteenlaji ja vaikka minulla on nyt tietämystä vain kynnenraapaisun verran, olen jo aika myyty. Täytyy sanoa, etten malta odottaa sunnuntain keskustelua!

Mutta asiaan. Viime aikoina olen viettänyt aikaani eritoten kahden Gigi&Henry -sarjan romaanin kanssa. Siinä rinnalla olen syventänyt tietämystä Mitää kummaa- teoksen avulla. Siinä teoksessa riittää asiaa monesta muustakin kummallisesta kirjallisuudenlajista ja olen tällä tutkimusretkellä vasta ihan alkutekijöissä. Joten nyt kirjoitan enemmän Gigysta ja Henrystä. Ensimmäisenä luin trilogian avausosan Kerjäläisprinsessan ja sen jälkeen Kellopelikuninkaan. Tänä vuonna ilmestynyttä Susikuningatarta en ole vielä ehtinyt lukea ja taidan toisaalta halutakin vähän säästellä sitä intensiivisen steampunk-annoksen jälkeen. Mutta varmasti tulen senkin vielä lukemaan.

Kerjäläisprinsessa oli ilmestyessään vuonna 2012 ensimmäinen suomalainen steampunk-romaani. Fakta on minusta hämmästyttävä monessakin mielessä. On aina upeaa päästä seuraamaan jonkin asian suurta esiinmarssia, pioneereilla ja edelläkävijoillä on jonkinlainen sankariuden sädekehä ympärillään. Matilaisen Mitä kummaa -teoksesta opin, että steampunk sijoittuu spefi-kentällä jonnekin fantasian ja scifin välimaastoon. Äkkianalyysillä sanoisin Hain kirjojen sopivan tähän määritelmään hyvin. Vihreälle saarelle sijoittuvissa tarinoissa vilisee niin ihmissusia kuin mekaanisia ihmelaitteitakin. Niin ikään Matilaiselta nappasin lisää höyrypunkin määreitä; 1800-luku, aikalaisestetiikka, höyrykoneet, aikakauden tunnelma ja mahdollinen vaihtoehtoinen historia. Jep, nämäkin löytyvät Gigin ja Henryn tarinoista.

Ehkä kaikista kiehtovimmaksi koenkin Magdalena Hain luoman vaihtoehtoisen historian. Golf-virran kääntymisen myötä Grönlanti on osittain sulanut ja sinne on muodostunut viikinkien eli varjaagien johtama Pohjois-Atlantin kauppamahti. Merkittävään kaupan ja merenkulun keskukseen on myös kulkeutunut useiden kansojen edustajia, esimerkiksi skandinaaveja ja juonen kannalta olennaisia pakolaisia Umbrovian valtakunnasta. Heistä yksi on Gigi perheineen. Köyhien kaupunginosassa Alhaistossa asuva Gigi on perheensä nuorimmainen. Aivan tavallisesta perheestä ei kuitenkaan ole kysymys, sillä kyseessä on pahamaineisen Andros Luopion vallankaappauksen jälkeen maanpakoon joutuneen Umbrovian kuninkaan perhe. Gigin paras ystävä on koditon poika Henry. Elämä on hyvin köyhää, mutta kuitenkin varsin huoletonta lapsen elämää. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Luopio saa selville vihamiehensä piilopaikan. Mahtavassa lopputaistelussa Gigi joutuu kohtaamaan Luopion silmästä silmään, eikä selviä tapahtumasta ilman ikuisia arpia.

Kellopelikuninkaassa Gigin ja koko perheen elämä on muuttunut suhteessa sarjan aloitukseen. Salaisuus on paljastunut ja Keloburgin kaupunkin Isäntä on ottanut aristokraattisen perheen ja ennen kaikkea omalaatuisen keksijäkuninkaan lemmikikseen. Perhe on päässyt kipuamaan lähemmäs omaa elintasoaan Rahaston parempiin piireihin, mutta Gigi ei tunne oloaan kotoisaksi. Hänen entinen elämänsä on ollut Alhaistossa, eikä hän osaa kaivata perheensä mennyttä loistoa. Kohtaaminen Luopion kanssa ei myöskään jätä häntä rauhaan. Eriskummallisten olosuhteiden lisäksi tavanomaiset kasvamisen kipupisteet vaivaavat niin Gigiä kuin Henryäkin. Tässä romaanissa jännite muodostuu Gigin isän ja tämän apulaisen Barnabaan rakentaman Titanin, ilmalaivan, ympärille. Keloburgissa nimittäin saa jalansijaa uskonlahko, joka tuomitsee sekä Titanin että koko Gigin perheen syntiseksi. Gigi joutuu kohtaamaan verenperintönsä ja sen tuoman vastuun taakan. Jälleen kerran Gigi joutuu puolustamaan itseään ja perhettään, tällä kertaa se on koitua hänen kohtalokseen. Kirjan päättyessä ennusmerkit viittaavat siihen, että trilogian päätösosa kohoaa eeppisiin mittasuhteisiin.

Lainasin kirjat kirjaston lanu-osastolta, mutta lukiessani en ajatellut missään vaiheessa lukevani nuorten kirjaa, vaan tempauduin tapahtumiin mukaan estoitta. Kohderyhmä näkyy oikeastaan lähinnä siinä, että synkistä teemoista ja rajuista tapahtumista huolimatta kerronta ei ylly ahdistavaksi ja tarinassa säilyy mukavan seikkailullinen henki. Tytön kasvu nuoreksi naiseksi on ikiaikainen teema, joka kiinnostaa varmasti monenikäisiä. Mistään "tyttöjen kirjasta" ei tässä yhteydessä kuitenkaan kannata puhua, sillä Gigissä riittää ytyä poikienkin sankariksi. Ja onhan mukana uskollinen Henry, Gigin paras ystävä.

Magdalena Hai: Susikuningatar
Karisto 2012
188s.

Magdalena Hai: Kellopelikuningas
Karisto 2013
330s.

Hanna Matilainen: Mitä kummaa. Opas kotimaiseen spekulatiiviseen fiktioon.
Avain 2014
191s

Opetan asiakkaitani kehumaan itseään. Kaikki lähtee siitä, että tunnistaa omat vahvuutensa ja uskaltaa sanoa ne myös ääneen. Kun itsensä kehuminen onnistuu, on luontevaa kehua toisia. Suomessa kehutaan ihmisiä aivan liian vähän. Enemmän ollaan osoittelemassa sormella, jos joku tekee pienen virheen. Tai jos ei tekisikään, niin ainakin voi sanoa, että ensi kerralla voit tehdä tuonkin sitten paremmin. Tämä ankea suhtautuminen johtunee osittain siitä, että itseäänkään ei saa kehua. Ihminen voi olla tyhmä, ilkeä ja vaikka mitä, mutta auta armias, jos omakehu haisee, sitä ei niin vain saakaan anteeksi! Pyh, sanon minä! Kuljetaan rohkeasti rinta rottingilla ja muistetaan kiittää myös muita pienistäkin asioista, se nostaa hymyn väkisinkin huulille, varsinkin näinä harmaina päivinä!

Tämä alustuksena sille, että blogeissa kiertää aivan ihana haaste, joka saisi kyllä levitä blogien ulkopuolellekin. Jutun jujuna on kehua vuolaasti kolmea blogia, joista itse saa inspiraatiota. Minä sain viestikapulan hurmaavalta Elleniltä. Ja silläkin uhalla, että tämä olisi nyt itsensä kehumista, liitän Ellenin kehut tähän, jotta voin käydä niitä aina vaivatta lukemassa silloin kun uskonpuute tai yleinen henkinen littanuus vaivaa.

Amman lukuhetki ja valloittava Aino-Maria. Amman tekstit ovat syviä ja raikkaita, olet ihana, Amma! Blogin ulkoasu on jotain aivan upeaa! Amman lukuhetkeä lukiessa voi vain nauttia ja ajatella, että kuinka me kirjabloggaajat olemmekaan onnekkaita, kun meillä on hänet! Näin hänet Kirjamessuilla livenäkin, mutta en ehtinyt jäädä juttelemaan, toivottavasti ensi vuonna!

Noin. Jätän sen vain tähän. Kiitos, Ellen. Näillä sanoilla elän pitkään!

Sitten koittaakin paras ja samalla vaikein osuus, nimittäin välittää terveiset kolmelle itseä inspiroivalle blogille. Varmasti jokainen tähän haasteeseen jo osallistunut on kirjoittanut siitä, kuinka vaikeaa on valita vain kolme blogia. Huomasin nyt, että se on vielä paljon vaikeampaa kuin ennalta ajattelinkaan, sillä on niin monenlaisia blogeja, jotka inspiroivat eri tavoilla ja niitä on mahdotonta laittaa "paremmuus"järjestykseen.

Siispä päätin valita kolme blogia niiden ominaisuuksien perusteella, joita toivoisin hippusen verran lisää itsellenikin.

Ilo ja innostuminen: Lukutoukan kulttuuriblogi

Lukutoukan kulttuuriblogin Krista, jos kuka, rakastaa kirjoja ja innostuu aina yhtä paljon luettuaan hyvän kirjan tai bongattuaan uuden, kiinnostavan kirjailijan. Kristan blogi on täynnä rakkautta kirjoihin ja hyvää lukutuulta. En näin äkkiseltään muista lukeneeni yhtään kyynistä kirja-arviota hänen kirjoittamanaan. Kiitos Krista valoisuudestasi!

Suorapuheisuus ja omaperäisyys: Morren maailma

Morren suorapuheisuuden ja täräkkyyden mainitseminen tuntuu suorastaan kliseiseltä, sillä se usein peittää alleen sen, että Morren maailma on oikeasti muutenkin hieno blogi kuin pelkän tiukkasanaisuuden osalta. Joka on kerran Morren blogissa käynyt, muistaa sen taatusti myös myöhemmin. Morre lukee kirjoja monipuolisesti, mutta tuo meidän tavisten tietoisuuteen paljon sellaista kirjallisuutta, mikä muuten menisi ihan ohi. Muutenkin kyseessä on sellainen kirjallisuuden monitoiminainen, että sitä ei voi muuta kuin ihailla. Fanitan sinua, Morre!

Satiiri ja kirjallisuuskeskustelu: Kirjasfääri

Jos kirjamaailmassa on kiinnostava ilmiö, skuuppi tai pinnan alla kuplii, on takuuvarma juttu, että Kirjasfäärin Taika on vainunnut sen jo ajat sitten ja kirjoittanut aiheesta mehevän postauksen. Taika ei turhia säästele, vaan revittelee säälimättömästi kun huomaa tilaisuuden tulleen. Mutta jos tekstejä raaputtaa satiiria syvemmältä, saa huomata, että pohjalla on tiukkaa asiaa ja asiantuntemusta. Taika on aina ajan hermolla. Go Taika, go :)

Tässä siis kolme blogia, jotka inspiroivat minua. Krista, Morre ja Taika, toivon, että jaatte hyvää mieltä eteenpäin tämän haasteen myötä!

Ps. Olen kiitollinen tästä haasteesta senkin takia, että painiskelen vielä Kirjakantin jäljiltä yleisen luku- ja elämäjumin kanssa. Mutta kyllä tämä tästä, pikkuhiljaa!

Rakas romaanihenkilö -copycatkisan äänestys on päättynyt. Kiitos osallistumisestanne.

Ääniä lasketaan parhaillaan...

Syyskuun satoa + muistutus + mainos

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Vielä kerran Turun kirjamessut

Tuomas Kyrö: Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja

Tommi Aitio: Uuno Turhapuro - Elämä

Osallistuminen Copycat-kilpailuun on päättynyt

Teemu Keskisarja: Tolvajärven jälkeen. Suurtaistelun ihmisten historia.

Messuviikonloppu!

Kirjamessukuulumisia!

Paula Havaste: Tuulen vihat

Sophie Hannah: Nimikirjainmurhat (äänikirja)

Lokakuussa luettua

Laura Kolbe: Yläluokka. Olemisen sietämätön vaikeus

Pasi Ahtiainen: Jokakelin mies

Juha Järvelä & Marjo Vallila: Komisario Palmun jäljillä

Kirjakantti 21.-23.11. Virallinen tärppipostaus!

Rakas romaanihenkilö: äänestä parasta copycat-kuvaa!

Magdalena Hai: Kerjäläisprinsessa & Kellopelikuningas (sisältää viittauksia Hanna Matilaisen Mitä kummaa. Opas kotimaiseen spekulatiiviseen fiktioon -teokseen)

Sinä inspiroit minua

COPYCAT-äänestys on päättynyt!