Amman lukuhetki

Sain tänään tällaisen kirjanmerkin. Olen veriryhmältäni tuikitavallinen A+, mutta juuri siksi tärkeä: avuntarvitsijoissa on paljon meikäläisiä. Ojentamalla auttavan käden taviskin voi olla sankari. Vähän niin kuin kirjoissa.

Vuonna 2013 otin tavoitteeksi kasvattaa lukemani tietokirjallisuuden määrää ja luin keskimäärin yhden tietokirjan kuussa. Viime vuonna luin ilman vailla minkäänlaisia tavoitteita, mutta siitä huolimatta luin 16 tietokirjaa. Pidän saavutusta erinomaisena, sillä kaikkinensa luin viime vuonna vähemmän kuin aikaisemmin. Toisin sanottuna tietokirjallisuuden lukeminen ei ole pelkästään vakiinnuttanut paikkaansa lukemistossani, vaan myös kasvattanut osuuttaan.

Tietokirjallisuus on tässä tapauksessa ajateltava hyvin laajasti. Ohjenuorana olen käyttänyt paitsi tervettä järkeä myös kustantajan luokitusta (eivät välttämättä vastakohtaisia asioita). Esimerkiksi Leon Leysonin Poika joka pelastui -teoksen olisin itse luokitellut lasten ja nuorten kaunokirjallisuuteen, mutta luokituksessa se on merkitty sotamuistelmiin, mitä se tietysti myös onkin. Mukana on siis selkeitä tietokirjoja, asiaproosaa, muistelmia, esseitä, kuvateoksia... paljon kaikkea. Kun tätä koostetta tein, vaikutuin myös teosten kovatasoisuudesta. Osa kirjoista on onneksi menneiden vuosien tuotantoa, mutta siitä huolimatta Blogistanian Tieto -äänestyksessä minulla tulee olemaan hikinen urakka valitessa, mitkä kolme teosta saavat ääneni.

Onneksi on vielä pari viikkoa aikaa miettiä. Sillä välin tervetuloa tutustumaan viime vuoden tietosatoon! Hyviä lukuvinkkejä taatusti kaikki, sen uskallan luvata. Klikkaamalla kirjan nimeä pääset siitä kirjoittamaani arvioon.

Blaine Harden: Leiri 14. Pako Pohjois-Koreasta.

Olavi Rytkönen, Mikko Sovijärvi: Iskelmän musta kirja

Leon Leyson: Poika joka pelastui. Shindlerin listan kuopus.

Antero Raevuori: Hävittäkää Helsinki! Pääkaupungin tuhopommitukset 1944.

Heta Pyrhönen: Jane Austen aikalaisemme

Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen. Minna Canth

Reza Aslan: Kapinallinen. Jeesus Nasaretilaisen aika ja elämä.

Åsne Seierstad: Yksi meistä. Kertomus Norjasta.

Artikainen, Haapamatti, Heikkilä, Mäki: Rakkaani, romaanihenkilö

Kleemola, Kinnunen, Kivioja: Tuntemattomien sotilaiden albumi.

Tommi Aitio: Uuno Turhapuro - Elämä.

Teemu Keskisarja: Tolvajärven jälkeen

Laura Kolbe: Yläluokka. Olemisen sietämätön vaikeus.

Juha Järvelä, Marjo Vallittu: Komisario Palmun jäljillä

Hanna Matilainen: Mitä kummaa. Opas kotimaiseen spekulatiiviseen fiktioon.

Antti Heikkinen: Risainen elämä. Juice Leskinen 1950-2006.

Siri Kolua kohtaan tuntemani arvostus on saavuttanut jo melko mittavat olosuhteet. Paitsi että hän on luonut menestyneen, raikkaan ja hyvän lastenkirjakonseptin, hän on myös häikäisevä esiintyjä. Olen jäänyt Rosvoloiden perheeseen koukkuun. Kun tutustuin loppukesällä tähän ihmeelliseen porukkaan, tuntui niin kuin olisin suoraan sukeltanut lapsuuteni aurinkoisiin kesiin (ei sillä, että olisin harrastanut maantierosvousta). Voin sieluni silmin nähdä, kuinka olisin lapsena kulkenut nenä kiinni Kolun kirjoissa ja piiloutunut mustaviinimarjapensaiden taakse saadakseni lukea vielä muutaman sivun ennen komennusta maatalon tytön lukuharrastusta niin usein häirinneisiin töihin.

Sarjan kolmas osa: Me Rosvolat ja Iso-Hemmin arkku oli kuitenkin minulle aluksi vaikeaa luettavaa. Tuntui siltä, että aikaisempien osien lapsenomainen aurinkoisuus ja turvallisuus olisi saanut väistyä ahdistuksen ja synkkien varjojen tieltä. Aiemmin seikkailut tapahtuivat Rosvoloiden turvallisessa seurassa, mutta tällä kertaa Vilja joutuu kantamaan entistä enemmän vastuuta ja selviytymään yksin. Lasten ja nuorten kirjasarjassa tällainen hahmon kasvaminen on toki mitä luonnollisin kehitysvaihe ja tärkeää myös omaa kasvamiskokemustaan projisoivien lapsilukijoiden kannalta. Mutta minä, nostalgianälkäistä todellisuuspakoa janoava aikuinen, olisin pitänyt niin mielelläni Viljan maailman ja seikkailut vaarattomina ja leikkimielisinä!

Kahdessa edellisessä osassa tapahtumat ovat ajoittuneet kesään, mutta tällä kertaa seurataan Viljan syksyä. Helmeri Qvist lähettelee unissa Viljalle vihjeitä kadonneen rosvo-oppaan sijainnista. Vaikka Rosvolat keksivät näppärän tavan, jolla Vilja pääsee viikonloppuisin matkustamaan rosvopuuhiinsa, on hänen tällä kertaa kuitenkin toimittava yksin. Erityisesti, kun rosvomaailman vaarat ja kahinat tunkeutuvat myös hänen perhe-elämäänsä. Viljan kädet ovat lopulta sidotut ja tarina huipentuu joulun välipäivien automatkaan ja sukujuhliin, jossa paljastuu merkittäviä salaisuuksia ja Viljasta tulee jälleen kerran sankari.

Olen edennyt kirjasarjassa vuorotahdilla. Ensimmäisen osan luin, toisen kuuntelinäänikirjana Elsa Saision lukemana. Tämän kolmannen luin jälleen itse ja alun tahmaisuuteen vaikutti varmasti suurelta osin se, että kaipasin Saision mainiota tulkintaa kovin paljon. Kolun teksti on niin ilmeikästä ja riemukasta, että se tuntuu kaipaavan ääneen lukemista. Ei kerronnassa toki ole mitään vikaa, mutta tarina saa ihan uuden tasonsa, kun henkilöhahmot saavat äänet. Neljännen osan aion taas kuunnella äänikirjana. Tällä kertaa lukijana on Eija Ahvo, jonka suorituksesta odotan suuria.

Vaikka minulla oli tämän kirjan kanssa aluksi vaikeuksia, innostuin kirjan lopusta todella paljon. Siinä missä alkuosa tuntui vähän junnaavan paikallaan Viljan sovitellessa mahdottomalta tuntuvan palapelin palasia yhteen, oli kirjan loppu täyttä timanttia. Viljan siskon Vanamon sieppaaminen ja kainuulaisen sukutalon parkkipaikalla käyty huikea loppunäytös oli ehdottomasti sarjan tähänastisesta annista niitä herkullisimpia paloja.

Yleensä kirjasarjassa jostakin osasta tulee väistämättä välikirja. Siinä pitää viedä asioita eteenpäin, jotta tarina voisi jatkossa nousta uudelle tasolle. Iso-Hemmin arkulla on arvonsa itsenäisenä kirjana, mutta kuitenkin näen sen ennen kaikkea väliteoksena, sillä se nojaa vahvasti edellisiin osiin ja toisaalta luo lopussa sellaisia uusia rakennelmia, joiden perusteella jatkosta on lupa odottaa hyvää. Ainoa asia, josta olen huolissani lukijana on se, palaako sarja astetta viattomammalle linjalle vai synkistyykö tarina entisestään kohderyhmänsä kasvamisen mukana.

Uskon auringonpaisteeseen.

Siri Kolu: Me Rosvolat ja Iso-Hemmin arkku
Otava (Elisa Kirjan e-kirja 2012)
178s.

Käen kutsusta tuttu yksityisetsivä Cormoran Strike yhdessä assistenttinsa Robin Ellacotin kanssa saa käsiinsä uuden mysteerin. Kirjailija Owen Quine on kadonnut. Strike alkaa selvittää tapausta ja lopulta jäljet johtavat autioon taloon, josta Quine löytyy äärimmäisen raa'asti murhattuna. Tutkimukset saavat kokonaan uuden luonteen, kun Strike haluaa löytää murhaajan ja auttaa epäilysten kohteeksi joutunutta Quinen vaimoa.

Romaani sukeltaa Lontoon kustannuspiireihin. Laaja henkilökaarti pursuilee kustantajia, kustannustoimittajia ja kirjailijoita. Käy ilmi, että Quine on kirjoittanut vähän ennen kuolemaansa makaaberin teoksen, Bombyx morin. Käsikirjoitus on saanut kirjalliset piirit kuhisemaan, sillä tekstissään Quine kuvaa elämänsä ihmiset erittäin epämiellyttävällä tavalla. Strike ja Robin yrittävät käsikirjoitukseen ja siinä esiintyviin ihmisiin tutustumalla selvittää, mitä Quinelle oikeastaan tapahtui ja kenen toimesta.

Kun murhamysteeri sijoittuu kirjapiireihin, voisi kuvitella kirjabloggaajan olevan riemuissaan. Nyt on kuitenkin sanottava, että juoni ei ollut ollenkaan tämän dekkarin parasta antia. Liian monen mutkan ja kiharan takia tarina eteni paikoin tuskastuttavan hitaasti. Laaja henkilökaarti sai välillä pään pyörryksiin. Nämä ongelmat korostuivat erityisesti äänikirjaformaatissa, joka etenee muutenkin perinteistä lukemista hitaammin. Tiivistämisen varaa olisi ollut siis reilusti.

Käen kutsu jätti minut hieman kahden vaiheille. Vaikka Silkkiäistoukan juoni ei yltänyt samalle tasolle, olen kuitenkin yllättäen vakuuttuneempi Cormoran Strike -sarjan tasosta. Ehdottomasti tässä kirjassa kiehtoi ja kiinnosti pääparin, eli Striken ja Robinin välinen kemia. Siinä on romanttista väreilyä, sellaista, mikä laittaa odottamaan jatkoa uteliaana, mutta kuitenkin ainakin vielä tässä vaiheessa suhde on pysynyt reippaan toverillisena. Olkoonkin, että matkan varrella tiimin yhteistyökykyä ja ystävyyttä koetellaan useammankin kerran. Kiinnostavaa oli myös niin Striken kuin Robinin menneisyyden ja yksityielämän asteittainen avautuminen. Matkan varrella tutustutaankin moniin heidän ystäviinsä ja sukulaisiinsa.

Eero Saarinen lukijana oli loistava, niin kuin arvata saattaa. Hänen äänenkäyttönsä ja -vaihtelunsa oli hienovaraista, mutta siitä huolimatta ilmeikästä. Vaikka henkilörepertuaari oli laaja, onnistui Saarinen pienillä vivahteilla luomaan jokaiselle oman äänensä. Kokemus jäi siis rutkasti plussan puolelle, vaikka itse mysteerin avautuminen ei parhaalla mahdollisella tavalla toiminutkaan. Odotan innolla jatkoa.

Bonushuomio: Suomi mainittu! Galbraith, tai siis J.K. Rowling vihjaa jotain suomalaisten erikoisesta kirjamausta...

Robert Galbraith: Silkkiäistoukka (The Silkworm)
Otava, Elisa Kirjan äänikirja 2014
17h 25min
Lukijana Eero Saarinen
Suomentaja Ilkka Rekiaro

Menneenä syksynä olin harvinaisen kujalla Savonia-ehdokkaista, mutta Jouni TossavaisenNew Yorkin Lentävän suomalaisen arvelin sentään olevan mukana. En nyt sitten niin pihalla raadin mausta lopulta ollutkaan, kun teos lopulta myös voitti kyseisen palkinnon! Kun kuulin kirjasta syksyllä ensi kertaa, rekisteröin sen heti potentiaalisena syntymä-, isän-, tai joululahjana omalle isälleni, pitkän linjan penkkiurheilijalle. Lopulta kirja päätyikin isänpäiväpakettiin ja sieltä sitten aikanaan myös minulle lainaan. Mainittakoon, että isäni oli hyvin otettu siitä, että osasin hankkia hänelle tulevan voittajateoksen jo etukäteen :)

Kirjan nimi sai minut miettimään Flying Finn -termiä, sillä itselleni siitä tulee ensimmäiseksi mieleen Paavo Nurmi ja seuraavaksi Mika Häkkinen. Pienen google-kierroksen jälkeen huomasin, että samalla "tuotemerkillä" tunnetaan lukuisten suomalaisten urheilijoiden lisäksi myös jos jonkinlaista tuotetta. Tossavaisen kirja kuitenkin kertoo siitä aivan ensimmäisestä Lentävästä suomalaisesta, nimittäin Hannes Kolehmaisesta. Kirja sijoittuu pääasiallisesti kevääseen 1921, joskin Hanneksen muistojen mukana liikutaan niin lapsuuden Kuopiossa kuin juoksijan suurimmissa voitoissakin.

Teoksen nimi on paitsi konstailematon myös osuva, sillä se tiivistää mainiosti sen, mistä kirjassa on kyse. Suurjuoksija, maineikas Lentävä suomalainen kipuilee muutaman kuukauden ajan itsensä kanssa ja monien tulien välissä. Suomessa tuli luvattua urheiluliiton miehille Suomeen palaamisesta, mutta vaimo ei asiasta varmasti innostu, siksi asiaa ei edes uskalla ottaa puheeksi. Eikä paluun järkevyydestä ole niin varma Hannes itsekään. Koti-Suomessa eletään vielä poliittisesti tulenarkaa aikaa ja Hanneksella on entisten ystävien joukossa paljon nykyisiä vihollisia: työläispoika siirtyi monen mielestä lahtarikaartiin Antwerpenin olympiavoitollaan. Hannes on kahden tulen välissä monessakin mielessä: kotiinpaluuta suunnitteleva mies ei tiedä, millainen vastaanotto kotona on ja toisaalta uusi kotimaa muistaa viimein kansalaisuudella. Kaiken lisäksi ikäkriisiäkin pukkaa: yli kolmekymppisellä miehellä hiusraja nousee, eikä kunto ole enää samanlainen kuin poikasena, mutta voitonnälkää olisi vieläkin.

Tossavaisen teos on taidokas ja haastava, eikä välttämättä kesyty vielä kertalukemalla. Pääsääntöisesti seurataan Hanneksen liki piinaavaa pohdintaa ja päättämättömyyttä vaikean valinnan edessä, treenauksesta kertovien lakonisten päiväkirjamerkintöjen rytmittäessä ajan kulua. Pelkästään keski-ikäisen miehen kasvutarinasta ei kuitenkaan ole kyse, sillä viimein ääneen pääsee myös Hanneksen vaimo, Alma. Kaikki sympatiani hänelle. Ei ehkä niinkään yllättävästi jakso oli itselleni kaikista antoisin osa kirjaa, mutta ehdottomasti se oli tärkeä myös kirjan kokonaisuuden ja jännitteen kannalta.

Savonia-tohinoiden myötä olen vaihtanut ajatuksia kirjasta varsin monien kanssa. Usein ihmiset tuntuvat pitävän kirjan kuvausta Kolehmaisesta hyvin todentuntuisena, itse asiassa faktana. En tunne hänen henkilöhistoriaansa niin hyvin (lue: yhtään), että osaisin ottaa asiaan kantaa, mutta itse koin kyseessä olevan pikemminkin hyvin syvälle menevän, ja siten todentuntuisen, henkilökuvan. Näin ajatukset olisivat kenties voineet mennä. Mutta mitä todellisuudessa tapahtui?

Joitakin aika herkullisia mielleyhtymiä kirjaa lukiessa koin. Jaan ne tästä, koska niistä saa ehkä parhaiten viitteitä siitä, kiinnostaako kirjan aihepiiri tai tyyli juuri sinua. Kuinka monta vuotta Teemu Selänne pitikään suomalaisia ja ennen kaikkea perhettään jännityksessä siitä, jatkuuko ura vielä? Jotakin hyvin samaa luin Hanneksenkin ajatuksista. Sitten mieleni lennähteli jo Antti Tuuriin, joka myös on kirjoittanut amerikansuomalaisista. Eiköhän vain Tossavaisen kielessäkin ole jotain samaa poljentoa? Ja kolmanneksi: aika herkullinen lähihistorian kuva Kuopiosta on piirtymässä nykykirjallisuuden myötä. Puhun nyt tietenkin Suomen Moskovasta eli hyvin punaisista ensimmäisistä Suomen itsenäisyyden vuosikymmenistä Kuopiossa. Tästähän Sirpa Kähkönen on paljon kirjoittanut. New Yorkin Lentävä suomalainen risteytyy Kuopio-sarjan kanssa kiinnostavasti ja valaiseekin paitsi urheiluhistorian lisäksi myös poliittista menneisyyttä.

Jouni Tossavainen: New Yorkin Lentävä suomalainen
Like 2014
429s.

Viime vuoden puolella pääsin tutustumaan Magdalena HainGigi & Henry -sarjaan ja sitä kautta steampunkiin. Ihastuin saman tien. Odotukseni trilogian päätökselle olivat korkealla, mutta ne ylittyivät huimasti. Susikuningatar saattaa tarinan päätökseen niin kauniisti, arvokkaasti ja ennen kaikkea myös jännittävästi, että kirjan lukeminen oli yksinomaan nautinnollista.

Tarina jatkuu Pariisista, jossa Gigi on ollut jo jonkin aikaa saamassa taisteluoppia salaperäiseltä (ja vähän myös sadistiselta) Mestari Oniwakalta. Hänen asuinkumppaninaan asuu Mussovits ja myös matkoiltaan Pariisin palaava lehtimies-Henry. Gigi on joutunut kolmen Pariisissa viettämänsä vuoden aikana lukuisten salamurhayritysten kohteeksi, mutta selvinnyt kaikista. Nyt on aika viimein palata Umbroviaan ja kukistaa Andros Luopio.

Susikuningatar eroaa aiemmista kirjoista siinä mielessä, että Gigi on erossa perheestään ja vaikka Gigi ja Henry ovat aina olleet tarinan keskiössä, korostuu heidän ja Mussovitsin tarina tällä kertaa erityisesti kun Vihreällä Saarella Luopion kukistamista odottava perhe on esillä vain Gigin ikävöivissä muistoissa ja kirjeissä. Ainoastaan Gigin sisko Ellina esiintyy kirjassa, tosin hänen roolinsa on sitäkin merkittävämpi.

Lopullisen taistelun ja siihen valmistautumisen lisäksi yksi keskeisimmistä osa-alueista on ihmissusien maailmaan sukeltaminen. Umbroviaan saavuttuaan Gigi paitsi tutustuu isoon joukkoon varcolaceja myös joutuu perehtymään aivan uudella tavalla heidän tapohinsa ja sisimpäänsä - siinä samassa Gigi oppii paljon myös itsestään. Ja oppii voittamaan omat demoninsa, kirjaimellisesti. Oikeastaan ainoa miinuksenpoikanen kirjasta tulee siitä, että Umbroviaan palattuaan Gigin elämään tulee hengästyttävä määrä uusia henkilöitä, varcolaceja, ja minusta tämä uusi hahmomäärä tuntui aluksi vähän raskaalta ratkaisulta. Mutta onneksi kirjassa oli pituutta sen verran (448s.), että uusiinkin henkilöihin ehti tutustua ja samastua kunnolla.

Olen hämmästynyt siitä, kuinka luontevalta ja oikealta Magdalena Hain luoma vaihtoehtoinen historia vaikuttaa. Voin sanoa, että jossakin vaiheessa lukiessani taisin unohtaa sen, ettei Umbroviaa ole oikeasti olemassa, ihmissusikansasta puhumattakaan (vai voiko sitä varmasti tietää?). Tätä voinee pitää varsin korkeana todistuksena siitä, että kirjailija on tehnyt pohjatyönsä hyvin ja onnistunut liittämään fiktiiviset palaset faktaan onnistuneesti. Samaa voi myös sanoa kaikista niistä mekaanisista härpäkkeistä, joita Gigin isä ja tällä kertaa erityisesti Ellina valmistavat.

Jotta suitsutukseni ei vielä tähän loppuisi, nautin erityisen paljon jäätävästä ja armottoman kylmästä Umbroviasta, niistä lumivalkeista maisemista, jotka Hai silmieni eteen maalaili. Varsinkin näinä viime päivinä pakkasen paukkuessa meilläkin pystyin oikein hyvin samaistumaan Gigin tunteeseen, kun hänen kasvojensa metalliosat jäätyivät. Armottomuudesta, ja kohtuuden nimissä myös takapajuisuudesta, huolimatta tuo kuvitteellinen maa vaikuttaa uskomattoman kauniilta paikalta ja oli ilo nojatuolimatkailla siellä (leivinuunin lämmössä).

Umbrovia?

Jos asia ei vielä selvinnyt: pidin tästä kirjasta todella paljon. Susikuningatar on harvinaisen onnistunut kirjasarjan huipennus, sillä kaikki tarvittavat langanpäät solmitaan, kierroksia lisätään sopivasti ja myös pimentoon jätetään mukavasti asioita. Toivon, että mahdollisimman moni tarttuisi trilogiaan iästä tai aiemmista mieltymyksistään huolimatta, sillä minäkin olen pitänyt itseäni rutikuivana realistina, mutta huomannut olevani ehkä kuitenkin jotain muuta. Oma Kerjäläisprinsessani lähti jo veljen tyttärille lainaan, toivottavasti suvussa on kohta enemmänkin steampunkkareita.

Magdalena Hai: Susikuningatar
Karisto 2014
448s.

On jälleen yksi kirjablogivuoden kutkuttavimmista hetkistä, kun kirjabloggaajat äänestävät viime vuoden parhaista kirjoista! Kaikki äänestykseen osallistuvat bloggaajat julkistavat äänensä yhtä aikaa eli juuri nyt ja huomenna 27.1. kilpailua isännöivät blogit julkaisevat voittajat. Jännittävää!

Tulokset julkaistaan seuraavissa blogeissa (niistä löytyvät myös listat osallistuviin blogeihin):

Finlandia: Kirjavinkit
Globalia: Kirsin Book Club
Kuopus: Notko, se lukeva peikko
Tieto: 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä

Omista äänenantoperusteistani haluan mainita seuraavaa. Kaikista vaikeinta oli valinta Tieto- ja Globalia -kategorioissa, mutta päinvastaisista syistä. Tietokirjoja luin viime vuonna paljon ja kirjojen taso oli todella kova, kovempi kuin aiempina blogivuosinani. Sydämeni itkee verta monen hienon teoksen jäädessä nyt ilman ääntä, mutta ei voi mitään: vuosi 2014 oli ennen kaikkea hienojen elämäkertojen vuosi. Tietokirjojen lukeminen taas näkyi suoraan vähäisenä käännöskirjallisuuden lukemisena, mikä sai minut jossakin vaiheessa jopa pohtimaan äänestämisen mielekkyyttä. Finlandia- ja Kuopus-kategorioissa tarjonta oli kuitenkin balanssissa äänestysmahdollisuuksien kanssa ja äänestäminen on jopa helppoa. Ja loppujen lopuksi, jokaiseen kategoriaan löytyi jotakin :) Kuten aiempina vuosina, olen päätynyt juuri näihin teoksiin kriteereillä, jotka perustuvat toisaalta kirjan taidokkuuteen, toisaalta sen vaikuttavuuteen ja henkilökohtaiseen lukukokemukseeni.

Amman lukuhetken äänet vuoden 2014 parhaiksi kirjoiksi:

Finlandia

3 pistettä

Antti Holma: Järjestäjä (Otava)
Antti Holman Järjestäjä on yhtä aikaa ratkihauska ja kipeän traaginen, höyhenkevyt ja lyijynraskas, valoisa ja synkkä, kepeä ja vaativa. Kirja itkettää ja naurattaa, viihdyttää ja saa ajattelemaan. Siitä lähtien kun kirjan lukemisen aloitin, en olisi halunnut sitä laskea käsistäni.

2 pistettä

Paula Havaste: Tuulen vihat (Gummerus)
Tuulen vihat on mainio maagisia elementtejä ja muinaistapoja sisältävä ihmissuhderomaani, joka pureutuu muinaiseen mytologiaan ihmisläheisesti, mutta tiukasti. Kirja on kevyt ja nopea luettava, mutta ei suinkaan katoa mielestä yhtä nopeasti ja kepeästi. Päin vastoin, huomaan, että ajatukseni kulkeutuvat jatkuvasti erään savutuvan kieppeille. Elämä 2010-luvulla on kovin erilaista, mutta Havaste operoi kirjassaan taajuudella, joka auttaa ymmärtämään sen, etteivät ihmiset loppujen lopuksi ole muuttuneet kovinkaan paljoa.

1 piste

Sirpa Kähkönen: Graniittimies (Otava)
Jokainen Kähkösen tuotantoon aiemmin tutustunut tuntee hänen kykynsä ja laadukkaan tekstinsä, mutta tällä kertaa kirjailija ylittää itsensä. Minulle, lukijalle, huokuu kirjaa lukiessani tunne, että tähän romaaniin kirjailija on laittanut kaikkensa. Eikä sellainen voi olla vaikuttamatta, lukija ei voi olla vaikuttumatta, niin harvinaisen voimakas tunne on.

Globalia

3 pistettä

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta (Tammi)
Tarina toimii. Se on kiinnostava ja koskettava. Siinä on vähän Twin Peaksia, siinä on menneiden vuosikymmenten amerikkalaista unelmaa, rakkautta, menetyksiä. Paljon epäluotettavammaksi ei kertoja enää voisi muuttua, joten oikeastaan vasta kirjan luettua voi olla ihan varma, ettei enää tulee mitään yllättävää käännettä. Vai voiko sittenkään?

2 pistettä

Robert Galbraith: Silkkiäistoukka (Otava)
Ehdottomasti tässä kirjassa kiehtoi ja kiinnosti pääparin, eli Striken ja Robinin välinen kemia. Siinä on romanttista väreilyä, sellaista, mikä laittaa odottamaan jatkoa uteliaana.

Kuopus

3 pistettä

Magdalena Hai: Susikuningatar (Karisto)

Susikuningatar saattaa tarinan päätökseen niin kauniisti, arvokkaasti ja ennen kaikkea myös jännittävästi, että kirjan lukeminen oli yksinomaan nautinnollista.

2 pistettä

Jyri Paretskoi: Shells Angles ja Kalajoen hiekat (Karisto)

Tämän kesäisemmäksi ei lukeminen enää mene ja ainakin minulle tuli tästä kepeä ja hyvä fiilis. Tosin kylläpä kirjan kanssa kelpaa fiilistellä myös pimeinä syysiltoina.

1 piste

Pohjolan lasten Raamattu (Lasten Keskus)

Itse viehätyin kuitenkin aivan erityisesti kirjan ideasta, jolla on kulttuurista merkitystä. Pohjoismaisena yhteistyönä toteutettu teos kuvastaa nimenomaan omaa aikaamme ja kulttuuriamme. Ja kun mukana on monia taiteilijoita, on yksien kansien välissä suuri määrä korkeatasoista lastenkirjakuvitusta.

Tieto

3 pistettä

Åsne Seierstad: Yksi meistä. Kertomus Norjasta. (Wsoy)

Jos kirja saa pohtimaan tällaisia ajatuksia, ei se voine olla huono.

2 pistettä

Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth. (Otava)

Teos oli nautinnollinen luettava. Luin erityisen hitaasti, sillä halusin nauttia kirjani pienin erin ja selkein ajatuksin. Elämäkerta oli myös tavattoman inspiroiva. Minna Canthissa on jotakin sellaista elinvoimaa ja energiaa, mikä jatkaa pulputtamistaan vielä yli sata vuotta kuoleman jälkeenkin.

1 piste

Antti Heikkinen: Risainen elämä. Juice Leskinen 1950-2006. (Siltala)

Kertojana Heikkinen ei pyri itseään häivyttämään, vaan aika rohkeastikin tuo myös oman persoonansa tekstissä esiin, yltyen välillä viemään pohdintansa metatasolle saakka. Ratkaisu tuo kirjaan ihmisläheisyyden tuntua ja Juicen savolaiseen perimään ja myös hänen uraansa hyvin sopien itäsuomalaista tarinankerronnan sointia.

Lasten Keskuksen julkaisema Villit Värit (Charlotte Verrecas) ilmestyi meille jo kauan sitten. Silloin ajatus kasvoväreistä ei tuntunut houkuttelevalta, vaan pikemminkin orastavalta katastrofilta. Kirjan upea ulkoinen olemus teki kuitenkin vaikutuksen, joten talletin kirjan visusti talteen tulevaisuutta ja hitusen isompia lapsia varten. Joitakin kuukausia sitten herra Syksy sitten bongasi sen kirjahyllystä ja ihastui ikihyviksi. Jonkin aikaa jouduimme nautiskelemaan ainoastaan kuvista, kunnes, kiitos joulupukin, talouteemme kotiutuivat kasvovärit. Ja voi pojat, kylläpä meillä sen jälkeen onkin tehty kasvomaalauksia!

Kirja sisältää kuvalliset ja sanalliset ohjeet 18 lapsille suunnattuun, näyttävään kasvomaalaukseen. Verrecas ei todellakaan tyydy pelkkiin kukkasiin poskipäissä, vaan kyse on monivaiheisista ja monivärisistä pienistä taideteoksista. Jokaiselle löytyy jotakin: valita voi hurjasta merirosvosta tai herkästä kukkaiskeijusta. Meillä suosituimmat maalaukset ovat ehdottomasti olleet Hämähäkkimies ja Karkkikoira.

Arvatkaapa, mikä tässä on parasta? Se, että jopa minä, joka olen kuvataiteellisesti varsin keskinkertainen tapaus, eikä käden ja silmän yhteistyö ole koskaan ollut vahvuuteni, osaan tehdä kasvomaalauksia. Olen tosin tehnyt niitä joskus aiemminkin, mutta kyllä tässä hujahti yli 15 vuotta väliä ennen uutta tulemista. Eli mistään rakettitieteestä ei tosiaankaan ole kysymys, kunhan välineet ovat kunnossa. Ja niihinkin löytyy lyhyt briiffaus kirjan alusta. Muusta pitää huolen selkeät, vaiheittaiset ohjeet. Helppoa ja hauskaa! En ole välttämättä sellainen äiti, joka olisi innoissaan mukana lasten kaikissa leikeissä tai raahaisi lapset ulos reippailemaan säällä kuin säällä. Mutta voin sanoa, että olen sellainen äiti, joka tekee mielellään lapsille kasvomaalauksia, koska se on kivaa.

Lapset ovat luonnollisesti innoissaan. Asiakastyytyväisyys äidin kasvomaalausbuduaarissa on ollut korkea ja onpa käsittelyyni uskaltautunut pari muutakin kuin omaa lasta. Ja koska he olivat kouluikäisiä, on mainittava vielä yksi huomio: ohjeissa on otettu hyvin huomioon eri ikäiset lapset. Omille 3- ja 5 -vuotiaille mukuloille löytyy hyviä maalauksia, mutta löytyypä ohjeista myös zombie- ym. hurjempia juttuja vähän vanhemmille. Valikoima on hyvä myös siinä mielessä, että sekä tytöille että pojille löytyy runsaasti vaihtoehtoja.

Villit värit on loistava hankinta lapsiperheisiin. Olipa sitten kyseessä lastenkemut tai tylsä pakkaspäivä, tästä kirjasta on paljon iloa.

Charlotte Verrecas: Villit värit
Lasten Keskus 2013
84s.
Suomentanut Sanna Kangasluoma

Tämän vuoden ensimmäinen uutuuskirja oli jotain ihan muuta kuin mitä olen tottunut lukemaan. Se on hyvä asia. Muuten kyllä tuntuu siltä, että tarvitsisin suihkun.

Tiina Raevaaran Yö ei saa tulla päätyi lukemistooni osin sattumalta, osin tarkoituksella. Viime vuonna luin kirjailijan perhesurmia käsittelevän Laukaisun, ja tyyli vakuutti siitä, että hänen tuotantoonsa kannattaa tutustua toistekin. Kun sitten tarvitsin pienelle reissulle puhelimeen sopivaa lukemista, bongasin ja nappasin ilahtuneena uutuusromaanin mukaan. Juoni vaikutti kiinnostavalta ja kirja sopivan nopealukuiselta (204s.), en nimittäin ole e-kirjoista niin innostunut, että haluaisin kahlata tiiliskiviromaaneja puhelimen näytöltä. Teos oli kuitenkin yllättävän raskasta tavaraa, vaikka en Laukaisun perusteella mitään pikkukakkosmateriaalia odottanutkaan.

Kirjan päähenkilö, nuori Johannes elää varsin pysähtynyttä elämää. Hän asuu Helsingissä ja käy töissä kelloliikkessä, mutta tarkkaan ottaen hän lopetti hengittämisen viisi vuotta aikaisemmin menettäessään ystävänsä Aalon meren aalloille. Johanneksen elämä muuttuu kuitenkin peruuttamattomasti, kun hän kohtaa Aalon veljen Antin sekä heidän kaikkien yhteisen ystävän Karoliinan. Antti ja Karoliina ovat päättäneet kostaa Sandvallille, inhalle lääkeyhtiön johtajalle, jolla oli oma roolinsa Aalon tragediassa. Tapahtumaketju lähtee vyörymään ilman, että unettomuudesta kärsivä Johannes pystyy asiaan vaikuttamaan. Uni ja valve, todellisuus ja painajainen sekaantuvat toisiinsa yhdeksi epätodelliseksi puuroksi, joissa on selkeämpiä hetkiä ainoastaan hetkittäin. Eivätkä nekään tuo helpotusta, sillä todellisuus on paikoin painajaistakin pelottavampaa, erityisesti silloin, kun Johanneksen unohtamat muistot alkavat nousta pintaan.

Yö ei saa tulla on yhtä suurta painajaisunta. Se etenee hitaasti välillä takaumiin tai pitkiin unijaksoihin sekoittuen, mukana on mystiikkaa E.T.A. HoffmaninNukuttaja-novellin muodossa, hiven romantiikkaa ja paljon lohdutonta kuvausta ihmismielen kaikista synkimmistä tuotoksista. Lukija tuntee olevansa Johanneksen kanssa yhtä syvällä toden ja valheen päättymättömässä suossa, valvomisen aiheuttaman hämäräverkon takana, missä mitään ei pysty näkemään selvästi. Ainoastaan unilla on merkitystä, mutta mikä niiden merkitys on?

Ehdottomasti kaikista hienointa romaanissa on sen voimakas symbolinen lataus. Kaikella tuntuu olevan merkityksensä, jopa siinä määrin, että tulkittavaa riittäisi useammallekin lukukerralle. Symbolisesta tasosta saisi varsin herkullisen esseen aikaiseksi. Johtomotiiviksi muodostuu kuitenkin silmät ja näkeminen, johon Raevaara kutoo taitavasti niin grimmiläistyyppisiä kauhuelementtejä kuin mielen sisäisten lukkojen ja traumojen käsittelyä.

Yö ei saa tulla ei ole varsinaisesti pelottava teos, mutta jollakin tapaa ruma ja ahdistava. Aavistuksen niljasta olosta huolimatta kirjan hienoutta on pakko ihailla, myös siinä mielessä, että haastavasta rakenteesta huolimatta kerronta toimii ja koukuttaa mukaansa. Loppujen lopuksi kirja tuli ahmittua valtaosaltaan yhdessä illassa.

Kuten alussa tuli todettua, en ole genren (mikä se tässä tapauksessa sitten onkaan) suurkuluttaja, joten en ehkä ole ihan oikea ihminen arvioimaan romaania suhteessa lajitovereihinsa. Mutta minusta kirjan henki on vinksahtanut tavalla, joka toi mieleeni sekä John Malkovitchin että Mementon (paremmin en osaa sitä kuvata) ja sitä ei kovin usein kotimaisessa kirjallisuudessa kohtaa. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen teos (mutta ei välttämättä ennen nukkumaanmenoa)!

Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla

Paasilinna 2015 (Elisa Kirjan e-kirja)

204s.

Ihanaa, vuoden pisin ja tympein kuukausi, eli tammikuu on ohi! Ja vaikka tällä hetkellä ulos katsoessa ei juuri siltä näytä, kevät on jo aimoharppauksen lähempänä. Olen nimittäin viime päivinä huomannut, että viedessäni lapset hoitoon on jo hämärää ja iltapäivällä poishakiessa suorastaan valoisaa!

Helmikuussa olen ajattelut haastaa lähinnä itseni, mutta jos joku samaistuu ongelmaani, saa haasteeseen ehdottomasti liittyä mukaan! Yöpöytäni näyttää nimittäin tältä:

Koska nukkuminen tämän pinon läheisyydessä alkaa pian olla jo vaarallista, täytyy tilanteelle tehdä jotakin. Helmikuussa aion siis päättäväisesti käydä tätä pinkkaa madaltamaan. Tilanne tosin on mahdollisimman epäsuotuinen kaikenlaisille haasteille, sillä helmikuusta on tulossa työ- ja perherintamalla erittäin kiireinen. Mutta yrittänyttä ei laiteta ja rohkeasti käyn kirjapinon kaatoon niin kuvaannollisesti kuin ehkä myös kirjamellisessakin mielessä. Mutta katsokaas, mitä helmiä siellä odottaa!

Ennen kuin pääsen uusien kirjojen kimppuun, on kuitenkin syytä tarkastella tammikuun tilinpäätöstä. Kuukausi alkoi juhlavissa merkeissä, kun Savonia-palkinto jaettiin heti kuun alussa. Palkintohan meni Jouni TossavaisenNew Yorkin Lentävälle suomalaiselle ja hetkohta juhlallisuuksien jälkeen pääsin itsekin kirjaa lukemaan. Niin ikään kuun alussa bloggaajat juhlistivat Anni Polvan 100-vuotisjuhlaa. Itse osallistuin karkeloihin lukemallaTuletko aviomiehekseni? -romaanin.

Tammikuun puolella esittelin myösAntti Heikkisen Risaisen elämän, olkoonkin, että omissa laskuissani kirja kuuluu viime vuoden luettuihin, sillä silloin kirjan luin. Risainen elämä muuten menestyi erinomaisesti Blogistanian Tieto -äänestyksessä, sijoittuen upeasti toiselle sijalle. Voiton voi ajatella tulleen Savoon kuitenkin, sillä eniten ääniä sai Minna Maijalan hieno Minna Canth-elämäkerta Herkkä, hellä, hehkuvainen.

Niin, Blogistanian äänestykset (huomaattehan tämän ihanan tajunnanvirran, jolla tätä kuukausikoostetta kirjoitan?). Kirjabloggaajat äänestivät jälleen viime vuoden parhaista kirjoista. Maijalan ohellea voittajaksi selviytyivät Anni KytömäenKultarinta, Kate Atkinsonin Elämä elämältä ja Jenna KostetinLautturi. Kuten huomaatte, olen ollut ihan out tänä vuonna lukemalla vain yhden neljästä voittajasta :) Omat ääneni löydätte täältä.

Takaisin kirjoihin. Kuukautta vietettiin osin lapsellisissa merkeissä: Siri KolunMe Rosvolat ja Iso-Hemmin arkku sai heti peräänsä seuraavan osan, jonka viimeistelin tänä aamuna. Lisää Kolua tiedossa siis ihan pikapuoliin!Magdalena HainSusikuningataroli upea päätös Gigi ja Henry -trilogialle. Raotin myös perheemme uusia huvituksia esittelemällä Charlotte Verrecasin kivan Villit värit -kasvomaalauskirjan.

Mahtuipa monipuoliseen lukukuukauteen myös jännitystä. Robert Galbraithin Silkkiäistoukka tarjosi ajoittaisesta pitkäveteisyydestään huolimatta monta hauskaa äänikirjahetkeä. Aivan kuun lopuksi lukemani Tiina Raevaaran upouusi Yö ei saa tulla oli tunnelmaltaan hyytävä.

Mainittakoon vielä kuun saavutuksista viime vuonna lukemieni tietokirjojen listaus, josta löytyy monta hyvää lukuvinkkiä.

Kuten tuli sanottua, monipuolinen ja kiva lukukuukausi takana. Muutaman viikon päästä katsotaan, onko yöpöytäni missä määrin tyhjentynyt!

Kun menin naimisiin, äitini osti minulle ompelukoneen. Minulla ei ollut veto-oikeutta, sillä ompelukoneen oli saanut myös siskoni ja kälyni. Olen minä konetta kyllä todistettavasti käyttänyt aina joskus. Olen ommellut muutamat verhot (karmeat), parit vaatteet (vaihtelevalla menestyksellä) ja muutaman vahakangastyynynpäällisen ulos (onnistuneesti), mutta pääsääntöisesti kone saa levätä hyvin pitkiä aikoja (lue: vuosia) kaapin perukoilla käyttämättömänä.

Silloin kun minulla oli yksi kolmen tunnin päiväunia nukkuva vauva, sain toistaiseksi vakavimman ompelukärpäsen pureman ja tosiaankin ompelin itselleni muutamia vaatteita. Tajusin vaatteiden tekemisen nerokkuuden: voin itse valita mieleseni kankaan ja juuri minulle sopivan leikkauksen. Kun vaatteet tekee itse, ei tarvitse tyytyä kompromisseihin vaan tehdä juuri itselle sopivia vaatteita. Tässä ei olekaan oikeastaan kuin yksi ongelma, nimittäin kyvyt tai pikemminkin niiden puute.

Brittiläinen Tilly Walnes on kaikkea muuta kuin neula kädessä syntynyt käsityönopettaja tai martta. Hän on itseoppinut (ja sittemmin myös kouluttautunut) käsityöbloggaaja, joka hurahti vaatteiden tekemiseen aikuisiällä. Hänen bloginsa Tilly and the Buttons on hyvin suosittu ja koska hänen käsityöohjeistaan ollaan hyvin kiinnostuneita, hän päätti kirjoittaa sellaisen oppaan, jota itse olisi kaivannut ompelemisen aloittaessaan.

Pistoksissa on kirja, jonka avulla voi aloittaa vaatteiden ompelemisen, vaikkei olisi koskaan ommellut yhtään mitään. Tilly lähtee liikkeelle perusteista: mitä tarvikkeita ompelemiseen tarvitaan, miten nuppineulat kiinnitetään, miten lanka pujotetaan ompelukoneeseen, miten kaavoja käytetään jne. Kirja on suunniteltu hienosti siten, ettei kaikkea infoa ole änkäisty lamaannuttavasti kirjan alkupäähän, vaan ompelemaan pääsee melko nopeasti. Ensin ommellaan helppo suorakaiteenmuotoinen Brigitte-huivi ja siitä sitten jatketaan pikkuhiljaa haastavampiin tehtäviin, kirjan huipentuessa Lilou-leninkiin. Jokaisen vaatekappaleen kohdalla opetellaan uusi tekniikka ja ohjeet ovat selkeät sekä komeilla kuvilla varustetut. Jokaisen ohjeen lopussa opastetaan myös, miten tuotoksestaan voi tuunata persoonallisemman. Eikä ompelukirja tietenkään olisi täydellinen, ellei kirjan takakannen taskusta löytyisi kaavoja kaikkiin kirjassa esiteltyihin vaatteisiin.

Visuaaliselta ilmeeltään Pistoksissa on selkeä ja suloinen kuin karkki. Värikkäät kuvat, joissa mallina toimii Tilly itse, ovat kauniita ja kuin suoraan 60-luvun muotilehdestä. Tässä ehkä piileekin ainoa ja kieltämättä henkilökohtaisesti varsin harmittava ongelma. Kirjan vaatteet ammentavat 60-luvulta ja vaikka ne ovatkin hyvin chic, eivät ne satu paria poikkeusta lukuunottamatta olemaan sellaisia, jotka haluisin itselleni tehdä. Epäilemättä monelle vintage-muodin ystävälle ohjeet taas ovat oikeita aarteita.

En kuitenkaan aio tästä kirjasta luopua, vaikka tuskin tulen juuri näitä ohjeita kokeilemaankaan. Pistoksissa tarjoaa hyvät ja selkeät ohjeet ompelemisen perustaidoille kuten nappien ja piilovetoketjujen ompelemiselle ja hihan istutukselle. Tällainen opas on hyvä olla olemassa sinä hetkenä kun ompelukärpänen taas puraisee. Sitä odotellessa taidan kyllä laittaa kirjan esille. Näin kaunis kirja menee hukkaan kirjahyllyssä.

Tilly Walnes: Pistoksissa. Ompele itse lempivaatteet (Love at First Stitch)

Gummerus 2015

Suomentanut Tuija Tuomaala

191s

Edellisen Me Rosvolat -postauksen yhdessä mietiskelin, sopiiko Me Rosvolat äänikirjaksi jopa paremmin kuin tavalliseksi kirjaksi. Nyt se on todettava, kyllä sopii. Siri Kolun muikea ja ilmeikäs kieli ei vain taitu mielikuvituksessani yhtä herkulliseksi dialogiksi kuin mitä se tekee asiansa osaavan lukijan suussa. Me Rosvolat ja vaakunaväijy oli herkullinen kuunneltava ja se tulikin ahmaistua melko nopeasti. Kanssakuntoilijat kuntosalilla saattavat pitää minua jokseenkin omituisena, sillä muutaman kerran hörähtelin ääneen kirjaa kuunnellessani.

Vaakunaväijy käsittelee juuri sitä, mitä nimikin kertoo. Selvittääkseen Iso-Hemmin asettaman arvoituksen Viljan ja kumppaneiden on kerättävä jokaisen rosvosuvun vaakunaan kätketty tavu oikeaa salasanaa varten. Ja koska rosvot ovat helpoimmillaankin varsin persoonallisia ja pahimmillaan vaarallisia vihollisia, joutuu Vilja keksimään juonen jos toisenkin mysteerin selvittämiseksi. Tarinan edetessä tulee huomattavan paljon lisäinformaatiota muista rosvosuvuista ja sen jäsenistä. Mukana on jännitystä ja ihan selkeitä yllätyksiäkin, joten missään vaiheessa kerrontaa ei voi syyttää pitkäveteisyydestä.

Vaakunaväijy on mielestäni paria edellistä rosvolaa rauhallisempi tempoltaan ja (normaaliakin) hyväntuulisempi ilmapiiriltään. Molemmat ovat hyviä asioita. Pidän niistä muutoksista, joita Viljan perhe-elämään on tullut viime aikoina. Aivan erityisen hauskaa on, että Viljan sisko Vanamo, one of a kind, saa Vaakunaväijyssä aivan uutta syvyyttä. Ja asiaa vain paransi se, että vaikka Eija Ahvo lukijana ei kykenekään lyömään Elsa Saision huikeaa suoritusta, on hän Vanamon tulkitsijana aivan lyömätön. On vaikeaa kuulostaa ärsyttävältä pissikseltä olematta silti ärsyttävä, mutta Ahvo onnistuu siinä loistavasti.

Pidän myös siitä syvällisemmästä tasosta, joka kirjassa on. Vilja ajattelee asioita eri tavalla kuin kukaan rosvo aiemmin (lukuunottamatta Iso-Hemmiä), on valmis uhrautumaan hyvän asian puolesta ja saattamaan riitapukarit yhteen. Vilja oppii Vaakunaväijyssä paljon kunnoituksesta; sekä sen saamisesta että sen antamisesta. Kirjaa lukiessani en jaksa ajatella, voiko pikkutyttö oikeasti olla niin fiksu, kypsä, empaattinen ja uhrautuvainen kuin mitä Vilja on. Me Rosvoloita lukiessa ei tarvitse kyseenalaistaa ja miettiä järkevästi, viisainta on upota rosvomaailmaan ja nauttia kirkkaista väreistä.

Voi kauhistus, tämän luettuani ilmestyneitä Me Rosvoloita on jäljellä enää yksi! Siri Kolu, tuleehan näitä lisää?!

Siri Kolu: Me Rosvolat ja Vaakunaväijy
Otava, Elisa Kirjan äänikirja 2013
5h 22min
Lukijana Eija Ahvo

Etsiessäni vuoden vaihteessa lapsuudenkotini kirjahyllyistä luettavaa Anni Polvan merkkipäivää varten, iskin silmääni moneen muuhunkin iki-ihanaan klassikkoon. Nappasin mukaani Hilja Valtosen Opettajan villikon. Luin nuoruudessani kaikki meiltä kotoa löytyneet Valtosen kirjat ja ihailin hänen tyyliään tavattomasti. Myös tämän romaanin muistan lukeneeni. Tiedän sen siitä, että päähenkilön nimi Anna Tipuli Pusu on jäänyt lähtemättömästi mieleeni, samoin kuin tapa, jolla nimi hänelle annettiin. Muistan nauraneeni katketakseni tapaukselle. Muita muistikuvia minulla kirjasta ei sitten ollutkaan, joten odotin jotakin höpsönhauskaa, hattarankevyttä rakkauskertomusta.

Mutta voi pojat, tämähän olikin jotain ihan muuta. Opettajan villikko on nuoren tytön kasvukertomus, joka etenee episodimaisesti päähenkilön syntymästä aina aikuisuuteen saakka. Tarinaan on sisäänkirjoitettu paljon moraalisia opetuksia, jopa hieman ärsyttävässä määrin. Lukiessa piti kuitenkin usein muistutella mieleeni, että kirja on ilmestynyt vuonna 1928 ja koska tapahtumat alkavat Tipulin nuoruudesta, kirjassa kuvataan 1900-luvun alun aatemaailmaa. Ajat ovat muuttuneet noista vuosista, mutta sen ilmiön on Valtonen itsekin huomannut kirjaa kirjoittaessaan. Tipuli on monessa suhteessa vanhanaikainen, kunnon tyttö, joka usein tuntee ulkopuolisuuden tunnetta "nykyajan" tyttöjen ja naisten joukossa. Tipulin hyveellisyys ja itsepäisyys tuntuu paikoittain jo vähän epäuskottavalta. Onneksi Tipuli kuitenkin muuten on raisu ja reipas tyttö, villikko, joka joutuu rempeytensä vuoksi usein pieniin hankaluuksiin. Tämä ristiriita tekee henkilöhahmosta kiinnostavan ja hänestä saisi varmasti helposti monen sivun mittaisen luonneanalyysin aikaiseksi.

Jätän sen kuitenkin tekemättä. Sen sijaan pohdin kirjan hämmentävän ristiriitaista tunnelmaa. Tarinassa on paljon romantiikkaa, mutta kuitenkaan kirjaa ei kannata missään nimessä kutsua rakkausromaaniksi, sillä se tekisi vääryyttä niin Opettajan villikolle kuin rakkausromaaneillekin. Romaani on paikoin tavattoman vakava, ahdistunutkin, mutta jo seuravassa hetkessä Tipuli näyttää kieltä kaikille, joko aidon riemastuneena tai sitten tuskan läpi hymyillen.

Tipuli on erilainen nuori, luontainen vastarannan kiiski. Hänellä on hyvä sydän, mutta vallaton mieli, eikä hänen ole helppo kuulua joukkoon, sillä häneltä puuttuu miellyttämisen halu. Hänen kotikylänsä pitää Tipulia arvossa, sillä tyttö ei ylpisty aikuisenakaan, vaikka onkin opettajan tytär. Tarinan edetessä seurataan tytön kouluvuosia kaupungissa ja oman paikan etsimistä maailmassa. Tipuli kokeilee alaa jos toistakin, mutta aina tulee jokin este, joka karahduttaa suunnitelmat. Miehiäkin ympärillä pyörii, mutta Tipuli on päättänyt valita vanhanpiian uran. Jossakin vaiheessa Tipulin vakaumus joutuu kuitenkin koetukselle, hyvin vakavastikin. Mutta sekään ei tapahdu aivan perinteisellä, romanttisella tavalla.

Opettajan villikossa on paljon elementtejä, joita voi pitää vanhentuneena. Mutta siitä huolimatta, ja toisaalta ehkä juuri siksi, Tipuliin on helppo samastua. Valtonen käsittelee hyvin nuoren sisäisiä kasvukipuja ja naisena elämisen vaikeutta. Ulkoiset puitteet maailmanmenossa ovat muuttuneet kovastikin, mutta ihmisyys ja naiseus loppujen lopuksi hyvin vähän. Muistan, että tarina iski minuun nuorena todella kovaa ja olisi kiinnostavaa kuulla, mitä nykynuoret ajattelevat. Lähetän kainoja ajatuksia äidinkielenopettajien puoleen, millaisia keskusteluja syntyisikään Opettajan villikon pohjalta?

Myös Booksy on lukenut tämän: "Mainio aikamatka taas kerran, tällä kertaa niihin päiviin kun opiskelijan tunnisti ylioppilaslakista eikä haalarista ja nuoret naiset juhlistivat kevättä uudella hatulla."

Hilja Valtonen: Opettajan villikko
Otava 1928 (1959)
347s.

Molemmat lapsemme ovat kiinnostuneita ruoanlaitosta ja leipomisesta. Ainakin vielä jokin aika sitten molemmat aikoivat isona kokeiksi. Erityisesti äidin kanssa leipominen on lempijuttuja, osansa asiassa saattaa olla sillä, että leipomisen lomassa saattaa saada herkkupalan jos toisenkin myös omaan suuhun kähvelletyksi. :)

Vaikka välillä arjen kiireissä lapset tulee passitettua omiin leikkeihinsä keittiöstä, pyrin kuitenkin aktiivisesti siihen, että lapset saisivat olla mukana ruoanlaitossa ja leipomisessa, sillä siinähän se oppi karttuu kaikista parhaiten. Siinä mielessä Pikkukokin keittokirja on osoittautunut viime viikkojen aikana erittäin toimivaksi teokseksi. Kirja sisältää simppeleitä perusruoka- ja leivontaohjeita. Näyttävien ja värikkäiden kuvituskuvien ohella jokainen ohje on esitetty niin sanallisessa kuin kuvallisessakin muodossa. Vaiheittain eteneviä ohjeita on helppo pienenkin kokkaajan seurata. 5- ja 3- vuotiaille tosin ohjeet menevät vielä osittain yli ymmärryksen, mutta hyvin innokkaasti he prosessin etenemistä kirjan sivuilla seuraavat.

Pikkukokin keittokirja soveltuu mainiosti lapsiperheen arkikäyttöön, koska ohjeet ovat helppoja ja nopeita, ruoat kaikille taatusti maistuvia. Ruokaa laittavalle aikuiselle erityisesti ruoka-ohjeissa ei toki ole suuria yllätyksiä (makaronilaatikko, lihapullat jne), mutta leivontapuolella olemme jo ehtineet testailla ihan uusiakin ohjeita. Myös pekonipastaa teimme ensimmäistä kertaa ikinä ja maistuvaahan siitä tuli. Ohjeet painottuvat enemmän leivonnaisiin ja jälkiruokiin, mikä ehkä pienenä miinuksena mainittakoon, vaikka toki meidän leipomisvimmaiselle perheellemme se on hyvä asia. Kirjan ohjeet onkin koottu Jaatilan Leivotaan!- ja Kokataan! -kirjoista, mutta jostakin syystä painotus on muodostunut varsin makeaksi.

Ruokaohjeiden lisäksi kirjan alkupuolella annetaan hyviä vinkkejä ruoanlaittoon ("Käytä kasvisten ja lihan käsittelyyn eri välineitä", "Kananmuna-sokerivaahto on silloin valmis, kun sen pintaan voidaan tehdä kahdeksikko") ja esimerkiksi täytekakun koristeluun. Myös keskeisimmät leivonta- ja ruoanlaittovälineet esitellään.

Vaikka kirja on suunnattu pikkukokeille, on kirjaa selatessani mieleen juolahtanut usein, että tämä on mainio opus myös omaan kotiin muuttavalle nuorelle. Nopeat ja helpot perusohjeet ja herkullinen kuvitus houkuttelevat kirjan ja kokkauksen pariin ja tarjoavat vastauksen niihin "tyhmiin kysymyksiin", joihin yleensä ruokaohjeissa ei oteta kantaa. Itselläni on kaikki nämä vuodet kulkenut mukanani yläasteen kotitalouskirja, jonka pariin edelleen silloin tällöin palaan. Pikkukokin keittokirja on vähän samantapainen pyhä esine, jonka kenties annan vuosien päästä mukaan lintusen lentäessä pesästä. Pitänee siis hankkia myös toinen kappale varastoon.

Heidi Paajala
Pikkukokin keittokirja
Gummerus 2014
125s.

Elämä on kiinni pienistä asioista. Yksi arkipäiväinen valinta tai sen puuttuminen voivat määrittää paitsi oman myös lukemattomien toisten ihmisten elämän suunnan. Kun asiaa alkaa miettiä, tulee pyörryttävä olo. Mitä vaikutusta voi olla sillä, lähdenkö töihin viisi minuuttia aiemmin tai myöhemmin? Kirjoa lisää myös se, ettemme todellisuudessa voi tietää, mitä selkämme takana tapahtuu. Vaikka eläisimme saman ihmisen kanssa pitkässä liitossa tai tuntisimme parhaan ystävämme tai lapsemme vuosikymmenten ajalta, pidämme kuitenkin aina, joko tahallisesti tai tahtomattamme, jotakin myös salassa. Kun asiaa alkaa miettiä, alkaa miettiä myös sitä, mitä me tästä maailmasta lopulta oikeastaan edes tiedämme. Siksipä asiaa tulee harvemmin ajateltuakaan. Painelemme eteenpäin arjen suojeleva putki päässämme.

Liane Moriarty on tarttunut tähän aiheeseen. Hän kuvaa kolmen naispäähenkilön kautta, mitä tapahtuu kun Pandoran lipas avataan ja sen kätkemät salaisuudet pääsevät vapauteen. Muuttuuko elämä paremmaksi vai pahemmaksi? Puhdistaako totuus? Onko totuutta ylipäänsä edes olemassa? Painava on myös vastuun teema. Elämämme on täynnä valintoja ja niitä seuraa myös vastuu.

Käsiteltävät aiheet ovat suuria ja raskaita, mutta Hyvä aviomies on ennen kaikkea koukuttava ja sujuva lukuromaani. Tapahtumat saavat alkunsa, kun Melbournessa asuva Tess saa kuulla, että hänen miehellään ja serkullaan on keskenään suhde ja toisaalla Sydneyssä Cecilia löytää ullakolta sattumalta miehensä kirjoittaman kirjeen, jonka päällä annetaan lupa avata kirje vasta miehen kuoleman jälkeen. Kolmas kirjan päähenkilöistä on Rachel, jonka tytär on murhattu epäselvissä olosuhteissa 1980-luvulla. Tapahtumat alkavat edetä omalla painollaan ja lukijana oli mukavaa hypätä kyytiin ja nautiskella menosta.

Moriarty kuvaa henkilöitään kiinnostavasti ja monisyisesti. Absoluttiista hyvää ja pahaa ei ole, vaan epätäydellisiä, inhimillisiä ihmisiä sitäkin enemmän. Ihmissuhteita pohditaan monelta kantilta: parisuhdetta, kumppanuutta, ystävyyttä, vanhemmuutta. On äitejä ja anoppeja, lapsia ja vanhempia, ex-poikaystäviä ja toisia naisia. Kiehtova oli myöskin Australian syksy, joka hämmentävästi osuu yhteen pääsiäisen kanssa. Äkkisestään en muistakaan lukeneeni aiemmin Australiaan sijoittuvia kirjoja. Olisi ehdottomasti syytä.

Liane Moriarty: Hyvä aviomies (The Husband's Secret 2013)

WSOY 2014

444s.

Suomentanut Helene Bützow

Eeva JoenpellonEi ryppyä, ei tahraa tuoksuu vanhalta, kuivahtaneelta herbaariolta ja tuo tunnelmaltaan mieleen ukkosta enteilevän hämärän kesäyön. Kirja on haikea, alakuloinen, paikoin jopa ahdistava, mutta toisaalta merkillisen seesteinen ja tyyni.

Lohja-sarja iski lukuhermostooni kymmenisen vuotta sitten lujasti. Sen jälkeen olen usein maininnut Joenpellon yhdeksi suosikkikirjailijoistani, mutta jostakin syystä en ole tullut lukeneeksi muita hänen teoksiaan. Ei ryppyä, ei tahraa tarttui joskus mukaani kirjaston poistomyynnistä ja helmikuun yöpöydäntyhjennysprojektin merkeissä se päätyi viimein lukuun asti. Mistään maanantaikappaleesta ei ole poistomyynnistä huolimatta kysymys, sillä romaani oli aikoinaan Finlandia-ehdokkaana.

Tarina etenee kahdella aikatasolla. Toisaalta eletään yhden kirjan päähenkilön, Ellenin, nuoruutta ennen ja jälkeen Suomen itsenäistymisen. Sisällissodan melskeissä orpo ja varakas nainen päätyy avioitumaan hiljaisen ja vakavan apteekkarin kanssa. Mies vain paljastuu aivan toisenlaiseksi kuin miltä ennen häitä vaikutti. Perheeseen siunaantuu kolme lasta, mutta perhe-elämää hallitsee narsisti-isän mielenmuutokset sekä henkisesti ylivoimaisen äidin nurjertava ote. Kasvoilla ei tule näkyä ryppyä, ei tahraa, tapahtuipa mitä tahansa.

Toinen taso seuraa perheen nuorimman tyttären, Irenen elämää. Suuren maatilan arkea rytmittävät tilaharjoittelijoiden tekemät maatyöt sekä tilan isännän intohimo: ravihevoset. Irene pärjää emäntänä hyvin, kunnes hänen miehensä ja veljensä Aarre hankkivat hänelle apua. Neiti Letin tultua taloon menneisyyden haamut saavat Irenen kiinni.

Teos on ilmestynyt vuonna 1989. Kirja tuntui omituisella tavalla yksityiskohdissa vähän vanhentuneelta ja toisaalta laajassa mielessä erittäin tuoreelta. Erityisesti huomioni kiinnittyi narsismin kuvaukseen, vaikkei Joenpelto tätä termiä suinkaan käytä. Nykypäivänä narsismi tuntuu olevan jonkinlainen muoti"diagnoosi", jota erityisesti media käyttää varsin mielivaltaisesti. Ihminen voidaan tuomita narsistiksi, mutta loppujen lopuksi narsismin syntymekaanismiin ei ainakaan keskustelussa juurikaan kiinnitetä huomiota. Tätä taustaa vasten Joenpellon kuvaus tuntuu suoranaiselta keskustelunavaukselta: mitkä tekijät yksilön henkilökohtaisissa ominaisuuksissa, elämäntapahtumissa ja ihmissuhteissa vaikuttavat siihen, että henkilöstä tulee narsisti? Joenpellon kuvausta voi pitää varsin yllättävänä ja omintakeisena siinä mielessä, että hän ei suinkaan kuvaa narsistin puolisoa yksinomaan alistuvana ja hyväksikäytettynä uhrina. Itse asiassa, tarinaa seuratessa mieleen tulee väistämättä, synnyttääkö narsisti ympäristössään lisää narsismia.

Viime vuosina kotimaiset kirjailijat ovat kirjoittaneet paljon sukupolvien ketjusta ja lapsuudenperheen tunneilmaston vaikutuksesta yksilön myöhempään kehitykseen. Tämäkin näkökulma on myös tässä romaanissa vahva. Vaikka näennäisesti kirjailija kuvaakin perhehistoriaa realistisen sukuromaanin muodossa, on tarinassa kuitenkin hänelle ominaisesti vahva psykologinen sävy. Lohja-sarjassakin pidin paljon Joenpellon tavasta luoda henkilönsä, sama pätee myös tähän romaaniin. Sen sijaan Joenpellon kieleen tottuminen vaati aikaa. En suoraan sanottuna muista, onko minulla ollut aiemmin asian kanssa vaikeuksia, vai onko tämä romaani kieleltään erityisen latautunut. Joka tapauksessa kirjoittamattomat lauseiden loput ja rivien välit ovat monessa yhteydessä merkityksellisempiä kuin kirjoitetut sanat.

Ihailen Joenpellon romaanien nimiä, jotka on usein napsaistu keskeltä äkkiseltään katsottuna "yhdentekevää" lausetta. Ei ryppyä, ei tahraa on mainio esimerkki tästä. Olipa kyse mekosta, pöytäliinasta, kasvoista tai ihmisen sieluista, tähän tarinaan se sopii hyvin.

Eeva Joenpelto: Ei ryppyä, ei tahraa
WSOY 1989
415s.

Pukinkontista paljastui pienoinen tiiliskivi, nimittäin leffakriitikko Juha Virkin kirjoittama Sohvaperunan leffaraamattu. Kirjassa on 1089 elokuva-arviosta. Valtaosan niistä Virkki on kirjoittanut usean vuosikymmenen aikana eri lehtiin, joitakin arvioita on kirjoitettu tätä kirjaa varten.

Idea on yksinkertainen ja siksi toimiva. Napakat ja asiantuntevat leffakritiikit keskittyvät asiaan paljastamatta liikaa, mutta kuitenkin sen verran, että huonosta elokuvamuistista laillani kärsivä lukijakin saa palautettua ammoin katsotun elokuvan mieleensä. Arviot etenevät aakkosjärjestyksessä ja tämän ratkaisun ansiosta kirja palvelee myös hakuteoksena. Perinteiseen tapaan elokuvat on arvosteltu tähdin ja viiden tähden elokuvat on nostettu astetta arvokkaammin ja näkyvämmin esille. Tähtiarvioiden lisäksi ääripäitä kuvaavat 'Klassikko'- ja 'Ajanhukkaa' -määreet.

Kirja on ilmestynyt vuonna 2012 ja uusimmat lehtiarviot ovat vuodelta 2008. Tämä aiheuttaa luonnollisesti sen, että moni hieno (ja vähemmän hieno) viimeisimmän vuosikymmenen elokuva teoksesta puuttuu. Mutta toisaalta menneiden vuosikymmentenkin kulttielokuvia riittää. Siksi toiseksi, koska tulin äidiksi vuonna 2009, on oma elokuvasivistykseni menneen kuuden vuoden osalta olematonta.

Tästä voikin päätellä, että ensimmäisellä kierroksella luin kirjaa keskittyen niihin elokuviin, jotka olen itse katsonut. Montaa rakasta, vanhaa suosikkia oli kiva muistella Virkin tekstin välityksellä, myös silloin kuin Virkin arvio oli huomattavasti omaani penseämpi (esimerkiksi Indepedence Day on minulle ja monelle ikäiselleni lähestulkoon pyhä teos, jota ei kyllä pitäisi mennä arvostelemaan...). Ilahduttavasti mieleeni palautui myös monta elokuvaa, joiden olemassaolon olin jo autuaasti unohtanut.

Hauskaa oli sekin, että elokuvien myötä tuli mieleen myös monia muistoja omasta elämästä. Silveradoa katsoin lapsuudenkotonani isän ja veljen kanssa, Taru sormusten herra -trilogian grande finalen kävimme katsomassa nykyisen mieheni kanssa, lähdimmepä syrjäkyliltä oikein kimppabussilla sitä kaupunkiin katsomaan. Kellopeliappelsiinia yritin katsoa silmät turvonneina silloin, kun mieheni lähti armeijaan. Nuija ja tosinuija oli joskus 90-luvulla hauskinta mitä maailmassa saattoi olla, vielä kymmenenkin katselukerran jälkeen. Piukat paikat on ollut ikisuosikkini ihan lapsuudesta asti, vaikka tapahtumat ovatki saaneet iän tulon myötä vähän uusia sävyjä mielessäni...

Virkki käyttää sanansäilää taitavasti. Negatiivisuudetkin tuodaan esille mukavan lupsakkaasti, vaikkakin terävästi. Monen elokuvan kohdalla minun oli oltava eri mieltä (vaikkakin todennäköisesti nostalgian ja tunnemuistojen sumentamana), mutta useille lempielokuvilleni Virkki tekee myös kauniisti oikeutta. Arvioiden väliin oli siroteltu muutamia median luotsaamien äänestysten tuloksia: kuten Kaikkien aikojen parhaat elokuvat- ja Kaikkien aikojen paras elokuvamusiikki -listauksia. Kirja ei olisi niitä tarvinnut, mutta ihan mielenkiintoisena lisänä ne toimivat.

Sohvaperunan leffaraamattu on kirja, josta on iloa pitkään. Seuraavaksi ajattelin ryhtyä kaivelemaan elokuvasuosituksia niihin harvinaisiin hetkiin, kun moiselle ylellisyydelle on aikaa. Täytyy siis ryhtyä etsimään sopivan arvokasta, mutta myös käytännöllistä sijoituspaikkaa leffaraamatulle heti sohvan ja television läheisyyteen.

Juha Virkki: Sohvaperunan leffaraamattu
Docendo 2012
598s

Minulla oli helmikuulle selkeä tavoite. Madaltaa jo vaarallisiin korkeuksiin nousevaa kirjapinoa sängyn vierestä. Valitsemani metodi oli hyvin yksinkertainen: kun edellinen kirja oli luettu, otin kiltisti pinosta seuraavan, enkä edes yrittänyt haahuilla muualle. Jo ennakkoon epäilin hankkeeni onnistumista, sillä helmikuu on tunnetusti lyhyt kuukausi ja tiesin sen ennakkoon myös hyvin työteliääksi. Kuinkas sitten kävikään?

TADAA!

Kuvia vertailemalla voi päätellä kaksi asiaa. Ensinnäkin, luonnonvalo on lisääntynyt kuukuden aikana huomattavasti ja yhtä huomattava on myös kirjojen vähentyminen. Marja Björkin Mustalaisäidin kehtolaulu tuossa taustalla on parhaillaan luvussa, joten kokonaan koskemattomina odottaa vain kolme teosta. Jei!

Mitä sitten luin: kehuin juuri pitäytyneeni pelkästään kirjapinon kirjoissa. Hah. Valehtelin. Ensiksikin esittelin Tilly Walnesin valloittavan Pistoksissa-kirjan, jokaisen wannabe-diy-ompelijan aapisen. Lifestyle- ja tietopuolta edusti myös Heidi Paajalan Pikkukokin keittokirja, joka on perheessämme osoittautunut hyödylliseksi opukseksi. Niinikään yöpöydän antimien ulkopuolelta kuuntelin äänikirjana Siri KolunMe Rosvolat ja Vaakunaväijyn. Sivumennen sanoen, kuten FB-seuraajani tietävät, hamstrasin eilen Me Rosvoloita Suomalaisen alesta. Kohta meillä on koko sarja myös kovakantisena versiona!

Yöpöydältä luettavaksi sen sijaan tarttui ensimmäisenäHilja ValtosenOpettajan villikko. Kirja yllätti ja jätti nälkää lukea Valtosta taas enemmänkin. Paluuta vanhoihin suosikkeihin edusti myös Eeva Joenpellon Ei ryppyä, ei tahraa. Se oli eittämättä haastavin tässä kuussa lukemistani kirjoista, mutta toisaalta myös voimakkain lukuelämys.

Liane MoriartynHyvä aviomies tarjosi taattua viihdettä, mutta herätti myös ajattelemaan perustavanlaatuisia kysymyksiä ja juuri se tuntuu olevan onnistuneen lukukokemuksen kaava ainakin minulle.

Vielä kuun lopussa ehdin sukeltaa myös elokuvien maailmaan Juha VirkinSohvaperunan leffaraamatunmuodossa.

Vähäisimmäksi saavutukseksi ei suinkaan jää se, että kuuntelin Täällä Pohjantähden alla -trilogian ensimmäisen osan äänikirjana, mutta siitä en ole ehtinyt vielä blogata.

Kiireisen kuukauden jälkeen voin siis huokaista tyytyväisenä. Vaikka monet viikot olivat hektisiä, otin kaiken häpeilemättömästi takaisin ja luin vapaa-ajalla paljon vaakatasossa ja koivet ylhäällä maaten. Erityisesti Joenpellon ja Moriartyn parissa tuli luettua ihan "vanhojen hyvien aikojen" malliin tunnista toiseen, sivuja ahmien.

Happy endkö? Yöpöytäni ei enää natise liitoksissaan ja on muutenkin silmää hivelevämpi?

En nyt sanoisi.

Öh.

Kun mietin kulunutta helmikuuta ja ihmettelen, mitä olen tehnyt, tiedän ainakin istuneeni autossa reilut 25 tuntia. Se on nimittäin Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian ensimmäisen osan kesto äänikirjana. Ja kuinka nautittavaa tuo aika onkaan ollut!

Aivan ensimmäinen kosketukseni tähän suurteokseen lienee elokuvamaailmasta, mutta siitä minulla ei ole tarkkoja muistikuvia. Luin kirjat ensi kertaa vähän päälle parikymppisenä ja sen jälkeen nuo filmatisoinnitkin on tullut katsottua useampaan kertaan. Mutta jos nyt puhutaan nimenomaan siitä ensimmäisestä lukukokemuksesta, niin olihan se 20-vuotiaalle historianopiskelijalle valtaisa. Luin kirjaa nimenomaan suomalaisen yhteiskunnan kehityksen ja luokkaristiriitojen muodostumisen näkökulmasta ja oma, vielä varsin kapea ja kirkasotsainen katsantokanta laajeni sen seurauksena huomattavasti.

Kun lukemisesta oli vierähtänyt kymmenkunta vuotta ja ylikin, alkoi mieleni tehdä uusintaa. Hyllyssä odottelevat kyllä komeaselkäiset kirpparilta löytämäni järkäleet, mutta päätin kuitenkin hakea uutta katsantoa äänikirjoista. Veikko Sinisalon tulkitsemaa teosta on minulle moni kehunut, joten uskalsin odottaa hänen suorituksestaan suuria. Odotukseni ylittyivät ainakin tässä ensimmäisessa osassa, sillä kysehän ei suinkaan ole pelkästä äänikirjatoteutuksesta, vaan kansallisesta kulttuuriteosta! Sinisalon kyky tulkita hienovaraisesti ja silti erottuvasti koko Pentinkulman laajaa henkilökaartia on suorastaan mykistävää kuunneltavaa. Sinisalohan kunnostautui elokuvassa Laurilan Anttoona, mutta aivan yhtä hyvin hän onnistuu muuntautumaan niin Akseliksi, kirkkoherran rouvaksi kuin vaikka Leppäsen Auneksikin. Raa'at kurkkukiroukset, kimeät hihitykset, hartaat virrenveisuut ja härskit humalaisten koilotukset seuraavat toisiaan ja tekevät tarinan eläväksi. Toistan itseäni: mykistävää luentaa.

Ensimmäinen osa on minulle henkilökohtaisesti kaikista tärkein osa. Ensinnäkin kyse on puhtaasti mukavuustekijöistä. Vaikka tarinan alussakin nieleskellään katkeria kyyneliä ja kuvataan maaseudun eriarvoistumista, on kaikessa kuitenkin kepeä ja elämänmyönteinen maku. Toista on meno toisessa ja kolmannessa osassa, jossa sodat, kuolema ja elämää suuremmat menetykset saavat silmät kostumaan kerran jos toisenkin. Pidän ensimmäistä osaa kuitenkin ehdottoman tärkeänä ennen kaikkea siinä mielessä, että jos sitä ei ymmärrä, ei voi ymmärtää tarinan jatkoakaan. Jos puhutaan historian kuvauksesta, on Linna kaikista parhaimmillaan kuvatessaan nimenomaan jo 1800-luvun loppupuolelta lähtien etenevää kehitystä, jossa maaseudun väestö kasvaa kiivaasti ja samalla talollisten ja maattoman väestön edut ja toiveet menevät yhä pahemmin ristiin.

Huomaan kuitenkin, että nyt toisella lukukerralla keskityn vähän erilaisiin asioihin. Historiallinen viitekehys on jo tuttu ja toisaalta Sinisalon tulkinta ehkä ohjaakin keskittymään nimenomaan henkilöhahmoihin, heidän luonteenpiirteisiinsä ja ylipäänsä sosiaalisiin suhteisiin. Ihmisten välinen vuorovaikutus ja ryhmäkäyttäytyminen ovat toki omia tämänhetkisiä kiinnostuksenkohteita nykyään, mutta varmastikin Sinisalo myös antaa henkilöiden ajatuksista sellaisia vihjeitä, joita en itse ole lukiessani osannut ajatella, ehkäpä jotain sellaista, mtä ei Linna rivien väliin ole kirjoittanutkaan.

Auton kilometrimittari pyöräyttelee isompia lukemia tasaiseen tahtiin ja Sinisalon Veikko istuu vänkärin paikalla, joten Pentinkulma pysyy ajatuksissani kevään aikana.

To be continued.

PS. Oletko sinä kuunnellut tätä äänikirjana, mitä pidit? Vai suositko perinteistä kirjaa?

Maailman sisällä on monta maailmaa, joista minä en tiedä mitään, hän ajatteli.

Vuosikymmenestä toiseen romanikulttuuri pysyy mysteerinä ja kummastelun kohteena valtaväestölle. Vaikka suvaitsevaisuudesta ja integraatiosta puhutaan paljon maahanmuuttokysymysten yhteydessä, tuntuu romanikysymys kuuluvan jollekin ihan omalle taajuudelleen. Romanit ovat tuttuja ja ikään kuin kuuluvat kalustoon, mutta siitä huolimatta he edustavat pysyvästi toiseutta. Maailmamme sisällä on romanimaailma, josta me muut emme tiedä juuri mitään ja jos jotain tiedämmekin, emme ainakaan ymmärrä.

Syystä tai toisesta romanikulttuuri on kiehtonut minua aina. Muutama päivä sitten mieleeni tuli, että perisavolaisesta suvustani löytyy myös poikkeuksellisen tummia piirteitä ja näin on ollut jo usean sukupolven ajan. Ehkäpä suonissani virtaa muutama pisara romaniverta?

Kiba LumberginMusta perhonen oli aikoinaan melko järisyttävä lukukokemus. Marja Björkin Mustalaisäidin kehtolaulu ei ehkä ollut lukukokemuksena aivan yhtä jykevä, mutta siitä huolimatta se imi sisuksiinsa, keinutti ja riepotti vuorotellen. Aivan erityinen kiitos on annettava kirjan nimelle, sillä juuri äitien (ja tyttärien) kohtalosta tarina kertoo. Kirja on itse asiassa sukutarina, jossa raskaiden hameiden, liian usein toistuvien synnytysten ja väkivallan alla hauraat äidit kannattelevat itseään ja perhettään, huomatakseen tyttäriensä murtuvan samojen taakkojen alla. Miehet ovat kirjassa sivuroolissa, eikä heistä kovin ruusuista kuvaa maalata. Ainoastaan perheen kantaisä Väinö ja hänen poikansa Niki näyttäytyvät hyvinä perheenisinä, jotka onnistuvat rakentamaan jonkinlaisen sillan romaniperinteiden ja valtakulttuurin välille. Muuten isät, aviomiehet ja pojat ovat kirjassa enimmäkseen väkivaltaisia, mustasukkaisia tai vähintäänkin piittaamattomia sovinistisikoja, jotka perustelevat naisen alistamista perinteillä.

Kuinka hyvin Björk sitten onnistuu romaniyhteisöä kuvaamaan, sitä en osaa sanoa. Varmasti mukana on jonkin verran tahallista kärjistämistä. Toisaalta vasta paikalleen pysähtyneiden kiertolaisten sopeutumisvaikeuksia staattiseen yhteiskuntaan kuvataan varsin todentuntuisesti. Ilmeisesti on myös osittain niin, että kiertolaiselämän päätyttyä naiset ovat jääneet entistä voimakkaammin kodin seinien sisäpuolelle, siinä missä miehet ovat säilyttäneet liikkuvan elintavan esimerkiksi ravien, musiikin ja kaupanteon parissa.

Sikri, Astri, Marita, Assi ja Teresa ovat mustalaisnaisia kolmessa sukupolvessa, kaikki rikkonaisia. Sikri edustaa sitä sukupolvea, joka lopettaa kiertämisen ja asettuu aloilleen, mutta joutuu romanitapojen vuoksi asumaan erossa vanhimmasta tyttärestään. Kuten kirjassa sanotaan, mustalaistytöt joutuvat astumaan liian varhain aikuisuuteen. Niin käy Maritalle, joka joutuu toimimaan äitinä nuoremmille sisaruksilleen ja pian huomaakin jo itse keinuttavansa omaa lastaan. Hänenkään perheensä ei tule koskaan olemaan kokonainen. Mustalaisäidin kehtolaulun ironia piilee siinä, että tavat, jotka pitävät heimokulttuuria yhtenäisenä ja joiden katsotaan suojelevan romaneita, itse asiassa samalla siirtävät ongelmat sukupolvelta toiselle. Puhumattomuus ja häpeät estävät aukaisemasta asioita, jolloin tyttäret ja pojat astuvat samoihin kuoppiin vuosikymmenestä toisiin.

Mustalaisäidin kehtolaulu soi kauniina, mutta ennen kaikkea haikeana.

Marja Björk: Mustalaisäidin kehtolaulu
Like 2014
273s.

Kunniamerkki

Tieto- ja asiakirjallisuus Amman lukuhetkessä vuonna 2014

Siri Kolu: Me Rosvolat ja Iso-Hemmin arkku

Robert Galbraith: Silkkiäistoukka (äänikirja)

Jouni Tossavainen: New Yorkin Lentävä suomalainen

Magdalena Hai: Susikuningatar

Blogistanian kirjapalkintojen äänet

Finlandia

Globalia

Kuopus

Tieto

Charlotte Verrecas: Villit Värit

Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla

Haasteella helmikuuhun (ja tammikuun tilinpäätös)

Pistoksissa. Ompele itse lempivaatteet

Siri Kolu: Me Rosvolat ja vaakunaväijy (äänikirja)

Hilja Valtonen: Opettajan villikko

Heidi Paajala: Pikkukokin keittokirja

Liane Moriarty: Hyvä aviomies

Eeva Joenpelto: Ei ryppyä, ei tahraa

Juha Virkki: Sohvaperunan leffaraamattu

Kuinka kävi yöpöydän kirjapinolle eli helmikuun kooste

Täällä Pohjantähden alla 1 äänikirjana

Marja Björk: Mustalaisäidin kehtolaulu