Koljonvirta Teatteri: Huojuva talo

Viime lauantaina tulin ajatelleeksi, etten oikeastaan tiedä elämästä paljoakaan.

Ajatus tuli mieleeni katsoessani Koljonvirta Teatterin tuottamaa Huojuva talo -näytelmää, joka sai ensi-iltansa Nilsiän Manttaalitalolla. Näytelmän ohjauksesta vastaa Ismo Apell ja dramatisoinnista Antti Heikkinen. Rooleja esittävät Tiina Naumanen ja Antti Heikkinen.

Huojuvan talon tematiikka lienee useimmille tuttu, joten ei siitä sen enempää. Tiesin katsomoon istuessani, että mitään kevyttä lauantai-illan hupailua on turha odottaa. Siihen nähden nauroin, tai ainakin hymähtelin yllättävän paljon. Useinhan ilo ja suru kulkevat käsi kädessä, niin myös tässä näytelmässä.

Oli ilo seurata Naumasen ja Heikkisen yhteistyötä. Lean ja Eeron välillä kipunoi ja säkenöi, kunnes väliin laskeutui kylmä kivi. Narsistinen Eero alistaa, latistaa ja kiduttaa vaimoaan. Lea sopeutuu, käpertyy ja kärsii, mutta aina silloin tällöin hänen silmistään pilkahtaa jäljellä olevan itsetunnon murunen. Yleisö eli vahvasti dialogin ja tapahtumien mukana: tuon tuostakin kuului paheksuvia tuhahduksia, hermostuneita ähkäisyjä ja lievästi hysteerisiä tyrskähdyksiä. Henkistä ja fyysistä väkivaltaa on vaikea katsoa, varsinkin silloin, kun sitä hierotaan vasten asvoja.

Brutaaleimmat kohtaukset olivat kuitenkin ne, joissa avuksi otettiin virtuaalitodellisuus. Ensiksi on sanottava, että esitys olisi ollut varsin onnistunut ilman näitä härpättämiäkin. Enkä kirjoita näin siksi, että ensi-ilta kärsi hienoisista teknisistä vaikeuksista. Niistä selvittiin mutkattomalla asenteella. Näyttelijöiden intensiteetti lavalla oli kuitenkin niin voimakas, etten olisi siihen sen kummempia sirkusnumeroita kaivannut. Mutta.

Virtuaalitodellisuuden käyttämisen ideana ymmärtääkseni oli se, että katsojan oli pakko seurata väkivaltaisia kohtauksia väkivallan tekijän silmin. Tuskinpa kukaan länsimaisen väkivaltaviihteen kyllästämä katsoja ei ole joskus nähnyt nyrkkien heiluvan erilaisissa toteutuksissa. Mutta kun sitä joutuu katsomaan nyrkkien heiluttajan vinkkelistä, seurattava väkivallan kohdistumista jopa lapseen, hyväksyttävä ja sallittava se, että väkivalta vain jatkuu, on tunnetila aivan toinen. Siinä totuutta hierotaan vasten kasvoja, oikein urakalla.

Epäilemättä Huojuva talo on näytelmä, jota kaikki eivät halua nähdä aihepiirin rankkuuden vuoksi. Se on täysin ymmärrettävää. Ehkä kuitenkin olisi syytä. Ja tässä kohdassa on palattava bloggaukseni alkuun.

Minä en taida tietää elämästä kovinkaan paljoa. Olen onnellinen kun näin on.

Olisi helppoa ajatella, että taide on taidetta, fiktiota, eikä Eeron kaltaista ailahtelevuutta ja mielen mustuutta ole, ei myöskään yhtä syvää alistumista ja epätoivoa kuin Lealla. Ainakin voisi ajatella, että jos jossain näin on, mitäpä se minulle kuuluu. Mutta vaikenemisen ilmapiiri ja uhrien hiljainen häpeä mahdollistavat pahan olemassaolon.

Näytelmän lopussa yksikään silmä katsomossa ei ollut kuiva, tosin heistä en tiedä, jotka olivat peittäneet silmänsä. Lopputeksteinä silmiemme edessä kulki hieman faktaa, jonka liitän myös tähän (lähde Huojuvan talon Facebook-sivu):