Nyt hieman kaduttaa, etten varustautunut tätä kirjaa lukiessa muistiinpanovälineillä. Laura Kolben Yläluokassa olisi paljon muikeaa siteerattavaa. Mutta kirja ujuttautui lukuuni vähän vahingossa, tupsahti eräänä päivänä postin mukana syliini sohvalle, saman tien yöpöydälle iltalukemiseksi. Laura Kolbe on kyllä muutenkin sellainen henkilö, että aina kun näen hänet jossakin mediassa, pysähdyn kuuntelemaan tai lukemaan, mitä hänellä on sanottavaa.
Kieltämättä muistan hyvin Kolben erilaisista kuninkaallisista menoista tai seremonioista kommentaattorina. Kirjassa Kolbe käy läpi sitä, kuinka vaikea asia eliitti ja yläluokkaisuus on tieteentekijöille, vaikka eliittiähän hekin edustavat. Suomessa ei ole kovin yleistä, eikä kaikissa piireissä edes sosiaalisesti kovin hyväksyttävää, profiloitua yläluokka-asiantuntijaksi. Sama tosin pätee myös Ruotsiin vaikka siellä muuten osataankin suhtautua yläluokkaisuuteen mutkattomammin.
Yläluokka. Olemisen sietämätön vaikeus on kirjoitettu helppolukuiseksi asiaproosateokseksi, mutta se sisältää myös paljon yhteiskunnallista ja historiallista pohdintaa sekä retrospektiota yläluokkaisuuden tieteelliseen tutkimukseen. Kirja on sillä tavalla mukavasti ja lukijaystävällisesti kirjoitettu, että lukujen alussa Kolbe hyppää tutkija- ja asiantuntijaroolistaan niihin tilainteisiin, joihin hän itse on elämänsä aikana joutunut ja vie tekstin edetessä käsittelyä henkilökohtaisesta yleisempään ja tieteellisempään suuntaan. Jo kirjan alussa Kolbe kertoo omista sukujuuristaan, sieltä löytyy tavallista toimihenkilötaustaa, mutta myös vanhaa venäläistä ylimystöä ja perisuomalaista torpparihenkeä. Tällainen geeni- ja kulttuuriperimäsekoitus mahdollistaakin terävän ja kiihkottoman havainnoinin, onhan Kolbe myös työnsä puolesta saanut olla aitiopaikalla tähyilemässä erilaisia kansalaisryhmiä ja yhteiskunnallista kehitystä.
Luin Yläluokkaa vähän samalla tavalla kuin katselisin vaaleanpunaista elefanttia. Kotipaikkakunnallani Pohjois-Savossa eliitti oli ohut ja huomaamaton. Oikeastaan huomaan elitistisyyden ja yläluokan olemassaolon yleensä vain pääkaupungissa vieraillessani. Se edustaa täysin toista maailmaa kuin mihin olen tottunut. Onhan maallakin aina ollut pappeja ja lääkäreitä, myöhemmin kunnanjohtajia, kunnallisneuvoksia ja muita silmäätekeviä, mutta ero tavantallaajaan on kuitenkin säilynyt varsin maltillisena. Kolbekin tuo esille sen, kuinka yläluokka ei Suomessa rahoillaan tai sosiaalisella pääomallaan mielellään rehentele.
Yläluokka on ehkä siinä mielessä vähän väärä ja harhaanjohtava sana, että se on käsitteenä arvolatautunut. Kun puhutaan eliitistä, päästään mielestäni asian ytimeen. Joka paikassa on eliittejä, eikä niillä välttämättä ole mitään tekemistä osakepääomien tai aatelisarvojen kanssa. Miettikääpä omia nuoruuden koulujanne, oliko koulussa suosittujen oppilaiden joukko,joka erottui taviksista? Niinpä, eliittiäpä hyvinkin.
Kolbe käsittelee paitsi erilaisia eliittejä ja niiden tapoja myös sitä, miten eliittiin on mahdollista nousta. Suomessa on itsenäisyyden aikana korostunut kansanvaltaisuus ja koulutuksen ihannointi. Maassamme on aidosti mahdollista nousta niin sanotusti ryysyistä rikkauksiin koulutuksen avulla. Samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava Kolben tavoin, että etuoikeutettu asema, omaisuus ja oppiarvot tuntuvat olevan periytyvää sorttia myös täällä. Tulevaisuuden päättäjät nousevat pääsääntöisesti tietyistä kansanosista ja yhteistä on se, että henkilö on saanut kotoaan jos ei selvää rahaa, niin ainakin sellaista sosiaalista pääomaa ja omanarvontuntoa, joka auttaa pärjäämään elämässä ja yhteiskunnallisissa tehtävissä.
Yläluokka on mielenkiintoinen teos, joka on tarkoitettu enemmän meille taviksille tai sitten wannabe-nousukkaille. Oikea yläluokka tuskin on kiinnostunut tällaisista teoksista, sillä se tuntee edelleen itsensä. Suhtautumiseni kirjaan on vähän kahtalainen. Toisaalta ihmettelen Kolben tavoin sitä, miten nihkeästi eliittiin ja yläluokkaisuuteen suhtaudutaan. Olen täällä blogissakin tunnustautunut osittaiseksi monarkistiksi. Mutta sitten taas toisaalta olen monen muun tavoin huolissani hyvinvointierojen kasvusta, enkä voi olla pohtimatta,johtuuko kasvava kiinnostus yläluokkaisuuteen siitä, että toisten ihmisten etuoikeutettu asema ei enää häiritse ihmisiä. Kolben kirjoituksessa ei ole pamfletin makua, mutta siitä huolimatta sitä voi pitää myöskin kiinnostavana keskustelunavauksena.
Laura Kolbe: Yläluokka. Olemisen sietämätön vaikeus.
Kirjapaja 2014
257s
Arvostelukappale