Juha Itkonen, Kjell Westö: 7+7 Levottoman ajan kirjeitä

Ajattelin lukaisevani kirjan parissa illassa. 14 kirjettä, yksikin ilta saattaisi riittää!

Olisi tietysti pitänyt ottaa huomioon, että kirjeitä kirjoittamassa oli kaksi lahjakasta ja monisanaista kirjailijaa, joten kirjeilläkin oli vastaavasti pituutta.

Merkittävin syy lukemisprosessin venymisessä ei kuitenkaan ollut kirjeiden pituudessa, vaan siinä, että yksinkertaisesti halusin lukea kirjeitä hiljakseen, ajatellen ja pohtien.

Westön ja Itkosen viisaat, inhimilliset ja ansiokkaan pohtivat kirjeet saivat myös minut mietteliääksi ja toivat lohtua vuoden pimeimpään aikaan. Ei varsinaisesti ole yllätys, että menestyneet kirjailijatkin ovat vain ihmisiä arkisine murheineen, mutta siitä huolimatta ajatus tuntui juuri tällä hetkellä lohdulliselta.

Kirjailijat käsittelevät kirjeissään monenlaisia aiheita. Itkonen kertoo esimerkiksi lapsiperhearjestaan neljän lapsen isänä, Westö työmatkoistaan Suomessa ja eri puolella Eurooppaa. On keväisiä pihatöitä mökillä, on luksuslentoja Los Angelesiin ja kaikkea siltä ja väliltä.

Vuosina 2017-2019 kirjoitetut kirjeet käsittelevät myös ajankohtaisia ilmiöitä, ennen kaikkea ilmastonmuutosta ja Metoota. Miehet problematisoivat olemistaan ja suhtautuvat asioihin itsekriittisesti, tiedostaen asemansa hyvätuloiseen luokkaan kuuluvina valkoisina heteromiehinä.

Kirjeiden kirjoittaminen yksilölle, mutta julkisesti, tietäen, että kirjaahan tässä tehdään, näkyy myös selvänä kiusaantumisena. Olenko riittävän aito? Avaanko itseäni tarpeeksi? Kun itsekriittisesti pohdin kulutusvalintojani, onko kyse vain poseerauksesta, kirjoittajat pohtivat.

Lukijana minun oli toisaalta helppo samaistua, toisaalta tuntea vierautta. Tätä voinee pitää erityisenä merkkinä onnistumisesta ja saavutetusta aitoudesta. Kirjeistä piirtyvät henkilökuvat eivät ole sen paremmin kiiltokuvia tai epäuskottavan säröisiä, vaan inhimillisen ristiriitaisia. 

Molemmat vaikuttavat kirjeiden perusteella äärimmäisen tunneälykkäiltä ja fiksuilta miehiltä, jotka seuraavat maailmaa ja pohtivat asioita monipuolisesti eri näkökulmista. Siitä huolimatta, on hetkiä, jolloin kirjailijat näyttäytyvät tavallisina vajavaisia kuolevaisina. Kuten silloin, kun he vielä viikkojen päästä tuntevat yhteistä närkästystä Kaarina Hazardia kohtaan syystä, että tämä on kohdellut Itkosta epäreilusti hänen sukupuolensa perusteella, ei voi olla ajattelematta, että jokin syvin ja synkin ydin koko metoossa on vielä ehkä jäänyt käsittämättä.

Juuri tällaiset ristiriitaiset hetket ovat kaikista parhaita, koska ne pakottavat myös lukijan pysähtymään ja pohtimaan paitsi lukemaansa myös omia ajattelumallejaan.

Teoksen kieli on hienoa luettavaa, mitä muuta voisi näiltä kahdelta toki odottaakaan. Se sai ikävöimään kirjeenvaihtoa, sillä olin tainnut unohtaa, kuinka hienoja ovat pitkät, älykkäät ja taiten kirjoitetut kirjeet. (Kukahan haluaisi kanssani kirjeenvaihtoon?)

Monet kirjeissä käsitellyt teemat ovat sellaisia, jotka näyttäytyvät hyvin toisenlaisina vuonna 2020 kuin kirjoitushetkellä. Jos ajat tuntuivat levottomilta vuosina 2017-2019, veti tämä vuosi maton koko maailman alta. Siksi onkin oikein ja kohtuullista, että Itkonen ja Westö kirjoittivat toisilleen vielä yhdet kirjeet viime keväänä. Nämä kirjeet löytyvät Kulttuuricocktailin sivuilta. Westön mukaan kirjasta olisi tulevaisuudessa tulossa myös 8+8 -versio ainakin e- ja äänikirjana. Tämä on hyvä, sillä nämä kirjeet kuuluvat ehdottomasti yhteen. 

Itse asiassa minulla ei ole mitään sitä vastaan, jos kirjailijat jatkaisivat julkista kirjeenvaihtoa edelleen. Nyt, kun vuosi 2020 on viimein vaihtumassa seuraavaan, olisi mielenkiintoista lukea, kuinka levottomia tai levollisia mietteitä se kirjailijoissa herättää.