Katja Kärki: Jumalan huone

Näin sanoo Elsa, leikkaa tukkansa lyhyeksi ja päättää tehdä niin monta syntiä kuin vain ikinä osaa ja ehtii.

Elsa tulee vanhoillislestadiolaisesta kodista ja suvusta, mutta hänelle usko näyttäytyy vain tukahduttavana ulkokultaisuutena ja omien syntien maton alle lakaisuna.

Maria, Elsan täti, leipoo uskollisesti joka sunnuntai pullaa ja kaataa seuraväelle kahvia huivi päässä. Sisällä myllertää kuitenkin suru: ei miestä, ei lapsia, vain kielletty rakkaus, mahdoton toteutua.

Naimaton nainen joutaa hoitamaan myös oman tätinsä Ailin, joka varoittaa perkeleen synnistä ja laulaa kovaan ääneen Eevan virttä nähdessään maailmallisen naisen. Mutta niin vain laittoi oman elämänsä syrjään ja tuli äidiksi Vienon tilalle, kun isä-Mauri hakkasi vaimonsa kuoliaaksi.

Viime vuosina olen lukenut useita romaaneja, jotka käsittelevät vanhoillislestadiolaisuutta tai muita herätyshenkisiä uskonnollisia yhteisöjä. Siksi en tullut tarttuneeksi Katja KärjenJumalan huoneeseen heti sen ilmestyttyä. Tunsin jo pientä väsymystä aiheeseen. 

Lainasin kirjan kuitenkin siskolleni, joka palautti sen kehujen ja kiitosten kera, kehotti minunkin kuitenkin lukemaan. Ja niin tein.

Jumalan huone tosiaan käsittele uskonnollista yhteisöä, vanhoillislestadiolaisuutta ja ennen kaikkea naisen asemaa siinä. Näiden kolmen naisen, kahden tädin ja kahden siskontyttären kautta kerrotaan monta tarinaa, kokonainen sukusaaga. 

Olisikin väärin tylpistää Jumalan huone pelkästään lestadiolaisuutta käsitteleväksi kirjaksi, sillä siinä on monta muutakin ulottuvuutta. Ajallisesti kirja yltää 1930-luvulta aina vuoteen 2009. Sen on 1900-luvun suomalaisuuden tarina: sodan kokeneiden ja rikkomien, heidän lastensa ja lastenlastensa tarina. Se sitoo paljon esillä olleen uskonnollisen vallankäytön laajempaan yhteyteen ja se onkin tärkeää. Sillä vaikka vanhoillislestadiolaisuudessa on tiettyjä yhteiskunnasta eristäytymisen piirteitä, on se kuitenkin mitä suurimmassa määrin osa suomalaista yhteiskuntaa ja historiaa. Asiat, jotka tapahtuvat yhteisön sisällä, eivät tapahdu tyhjiössä, vaan mitä suurimmassa määrin vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa.

1980-luvulla syntynyt Elsa, samaa ikäluokkaa itseni kanssa, ei osaa aavistaa, että se, mikä näkyy perheen ja suvun kaavoihin kangistuneena ja tukahduttavana säännöstönä, ei ole ollut ikuista. Jokainen sukupolvi on käynyt omat kapinansa, kokenut kasvukipunsa. Kuinka monelta pahalta voisikaan välttyä, jos olisi enemmän puhetta kuin vaikenemista?

Jumalan huoneen keskiössä ovat naiset. Yhteisöä tutkitaan naisen silmin. Miehet pieksevät vaimojaan, vahtivat naisten moraalia, pitävät hyppysissään anteeksiannon valtaa, mutta tässä kirjassa heidät sysätään syrjään: ulos tupakkarinkiin, kiikkustuoliin pullan ja kahvikupin kanssa. Töihin Ruotsiin, taposta istumaan vankimaan, navetan vintille hirteen. Tässä kirjassa he ovat statistin roolissa, kun taas vahvat naiset leipovat pullaa, synnyttävät aina uuden lapsen, hoitavat hiljalleen ruumiiksi hiipuvat vanhukset. Eivät väsymättä, eivät lannistumatta, vaan väsymyksestä ja lannistumisesta huolimatta.

Tämä pistää miettimään, onko olemassa sankareita tai konnia tässäkään asiassa. Ja onko niin, että sorron rakenteita pitävät kaikista vahvimmin yllä ne, jotka niihin kapinan jälkeen ovat joutuneet alistumaan.

Vierastan sitä puheenpartta, jossa vanhoillislestadiolaisuutta käsitellään toiseutensa, outoutena, kummajaisuutena. Jumalan huone ei siihen sorru, vaikka erityisesti Elsa kaikkia näitä tunteita valtaväestön keskellä tunteekin. Ailin, Marian ja Elsan suvun tarina on mitä suurimmassa määrin suomalainen tarina. On suo ja kuokka, lumihanki, poliisi ja viimeinen erhe. Niin tavallisia tarinoita, että hirvittää.

Jumalan huone ei sysää herätyskristillisyyttä marginaaliin, vaan ottaa sen osaksi isompaa kertomusta. Ei sitä, mikä päättyy ehkä ikuiseen kirkkauteen, vaan sitä, jonka keskellä me kaikki elämme.