Kari Hotakainen on kyllä ihmeellinen kirjailija. Parhaimmillaan hänen kirjansa lähestyvät silkkaa neroutta ja toisessa ääripäässä aika menee haukotellessa. Selitys lienee siinä, että jos kirjoittaa kovin korkeatasoista tekstiä, on se melkoista taiteilua trapetsilla. Aina ei voi ihan onnistua. Ei kirjailija eikä myöskään lukija.
Jumalan sana sijoittuu jonnekin näiden kahden ääripään välimaastoon, mutta ehkä kuitenkin enemmän hohhoijaa-osastolle. Vaikka kirjalla oli epäilemättä hetkensä, on helppo esittää perusteluja sille, miksi kirja ei jaksanut imeä lukijaa pyörteeseensä. Ensiksikin jo kirjan miljöö on haastava. Suurin osa tarinasta tapahtuu loistoauton sisällä. Jo eläköitynyt autonkuljettaja Armas saa puhelinsoiton, jossa hänen ex- ja edesmenneen työnantajansa poika, talouselämän vaikuttaja Hopeaniemi tilaa itselleen kyydin Lapista Helsinkiin. Vastoin tapojaan Hopeaniemi on lupautunut aamuteeveen haastatteluun ja Armaksella taas on käyttöä ylimääräiselle rahalle. Alkaa pitkä matka halki Suomen. Miesten road trip on kuten auton ulkopuolella vaihtuvat maisematkin: ulkoisesti vähäeleinen, mutta sisältä kuohuva.
Toinen minulle haastetta luonut tekijä oli kirjan aihepiiri. Talouselämä keskeisenä teemana ei yksinkertaisesti jaksa kiinnostaa. Vaikka Hotakainen kirjoittaa totuttuun tapaan komeilla ja tarkoilla lauseilla, ei siitä ole paljon apua, jos sisältä jää kylmäksi. En syytä Hotakaisen talouspohdinnan tasoa, minua se ei vain kiinnostanut.
Onneksi kirjassa on paljon muutakin. Kiitos Bob Dylanille ja Fucking Åmålille, en menettänyt uskoani Hopeaniemeen ja itse tarinaan. Kuten Åmålin nuoret, Hopeaniemikin elää murrosvaiheessa, tosin hieman eri tavalla kuin kirjan alkupuolella voisi luulla. Kirjan loppuosa olikin ehdottomasti kirjan parasta antia. Suoran tv-haastattelun jännitteinen dialogi toimi mainiosti ja ylipäänsä ensimmäistä kertaa koko kirjan aikana tuntui, että jotain oikeasti tapahtui. Onnistunut lopetus käänsi jo lukkiutuneen tuntuiset asetelmat mukavasti vinksalleen ja ylipäänsä kohotti kirjan uudelle tasolle.
Jumalan sana ei ollut aivan parasta, eikä myöskään helpointa Hotakaista. Tunnelmansa puolesta tässä oli paljon samaa kuin upeassa Ihmisen osassa tai Tuomas KyrönKerjäläisessä ja jäniksessä. Viihdyttävyydessä kirja ei kuitenkaan yltänyt edellä maninittujen tasolle, eikä kyllä koskettavuudessakaan. Sen sijaan niille, jotka vannovat ennen kaikkea Hotakaisen sanansäilän nimeen, on Jumalan sana taattua lukemista.
Jumalan sanaa on luettu (kyllä Hotakainen on naureskellut partaansa kirjalle nimeä keksiessään, kuinka herkullisia lauseita se luokaan) blogeissa aikoinaan paljonkin. Pikaisesti tekemäni blogikierroksen perusteella kirja on herättänyt ihastusta ja vihastusta. Ehdottomasti enemmän kuitenkin edellistä. Sallan lukupäiväkirjasta löytyy todella hyvin kirjoitettu arvio ja linkkejä toisiin blogeihin.
Kari Hotakainen: Jumalan sana
Siltala 2011
324s.