Historia on täynnä vedenjakajia. Hetkiä, tapahtumia, henkäyksiä, jotka muuttavan ajan virran suuntaa ja vaikuttavat siihen, millaisiin uomiin tulevaisuus suuntaa.Stephen Kingin romaanissa aika on säikeitä, joiden varassa tulevaisuus riippuu. Jokainen hetki, pienikin arkielämän päätös, voi olla perhosvaikutuksen vuoksi merkittävä. Sinänsä mitättömältä tuntuva ratkaisu laittaa villapaita rikkinäisen kauluspaidan päälle voi olla seurauksiltaan merkittävä. On myös sellaisia hetkiä, jotka ovat polttomerkeillä piirrettyinä ihmisten muistiin ja niidenkin mieliin, jotka ovat syntyneet vasta myöhemmin. Sellaiset hetket ovat suuria vedenjakajia. On helppo nähdä ja tuntea, kuinka historia muuttuu niiden seurauksena ja mielikuvitusta kiihottavaa miettiä, miten asiat olisivat menneet, jos olisivat menneet toisin.
22.11.1963 Yhdysvaltojen presidentti John F. Kennedy murhattiin. Ainakaan läntisestä maailmasta ei montaa sellaista ihmistä löydy, joka ei näkisi sielunsa silmin väkijoukkojen läpi ajavaa avoautoa, vilkuttelevaa presidenttiä ja vaaleanpunaiseen jakkupukuun pukeutunutta maan ensimmäistä naista. Ja aivan yhtä äkkiä Kennedyn pää heilahtaa siihen osuneen luodin voimasta.
Tapahtuma oli maailmanlaajuinen uutinen vuonna 1963, eikä se ole koskaan lakannut kiinnostamasta ihmisiä. Murhasta kiinniotettiin Lee Harvey Oswald, joka itse koki samanlaisen lopun ennen kuin hänen syyllisyytensä ehdittiin aukottomasti todeta. Erilaiset salaliittoteoriat ovat siitä lähtien kukoistaneet. Niitä on ruokkinut sekin, että Kennedyn kuolema oli niin raaka, epäreilu ja masentava teko ja että väkivallan teot eivät suinkaan päättyneet Amerikassa tähän, päin vastoin. Millaiseksi maa ja maailma olisivat muodostuneet, jos Kennedyt olisivat saaneet ajaa reitin rauhassa loppuun saakka?
Jake Epping on nuori opettaja, joka käy säännöllisesti Alin kuppilassa hampurilaisella. Eräänä päivänä Al kutsuu Jaken luokseen, sairaana ja yhden yön aikana vuosikausia vanhentuneena. Hän tarjoaa Eppingille mahdollisuuden muuttaa maailmaa. Epping epäröi, mutta hänellä on mielessään muuta, mitä hän haluaisi korjata palaamalla 50-lopun Amerikkaan.
Siitä alkaa Eppingin elämä George Ambersonina, miehenä, jolla on tehtävä. 22.11.63 on kiehtova yhdistelmä aikamatkailua javanhaa kulta-aikojen tunnelmaa. Kirjan alkuopuolella huomio on ymmärrettävästi aikamatkailussa ja eri aikakausien erojen esilletuomisessa, mutta valtaosaltaan Epping-Amberson elää 50-60-lukujen taitteessa tyytyväisenä miehenä, sulautuneena omiensa joukoon Jodien pikkukaupunkiin.
Tämä kirja on yksi harvoista yli 800 -sivuisista järkäleistä, joka ei mielestäni ollut sivuakaan liian pitkä. Ainoastaan kirjan jälkipuoliskolla, Georgen seuratessa pitkään Oswaldin elämää, meinasin pitkästyä. Mutta jakso oli ikävystyttävä myös Georgen omasta mielestä, joten sitä ei lasketa. Muuten elin hänen ihmeellistä seikkailuaan menneisyydessä kiihkeästi mukana. Aina, kun kirja kertoo syvästä etelästä viisi- ja kuusikymmentä luvuilla, olen sulaa vahaa. Niin tälläkin kertaa. Sitä ei siis voi laskea yksin Kingin ansioksi, mutta hän kyllä maalaa maisemat, värit, tuoksut, maut ja musiikin lukijan silmien eteen taiteilijan ottein. Kirjassa on paljon amerikanrautoja, miesten hiusrasvoja ja naisten vannehameita. On tanssia, vedonlyöntiä ja vanhaa high school -romantiikkaa. Lukija likimain unohtaa kirjan keskivaiheilla (Georgen tavoin), että edessä on tehtävä, varsinainen päämäärä. Ja tehtävä pitää toteuttaa, vaikka niin George kuin lukijakin haluaisivat jäädä Jodieen ikuisiksi ajoiksi. Jännitin ihan tosissani loppuun asti sitä, onnistuuko George estämään Kennedyn murhan. Jännitin, niin kuin asialla oikeasti olisi ollut todellisen maailmanhistorian kannalta jotakin merkitystä tässä ja nyt.
King on taitava, hyvin taitava. Aikamatkustuksesta kirjoittaminen on vaikeaa ja täynnä loogisia sudenkuoppia, mutta King suoriutuu mestarillisesti. Vasta aivan lopulla mentiin mielestäni epäuskottavuuden puolelle, mutta kirjan varsinainen lopetus taas oli niin täydellinen, että annan sen anteeksi. Vietettyäni toista viikkoa Kingin mukana olen valmis antamaan anteeksi paljon muutakin. Senkin, että edellinen ja AINOA tähän mennessä lukemani King -kirja joskus 1990-luvun puolivälissä säikäytti minulta ns. kakat housuun. Sen jälkeen en ole tuntenut tarvetta kirjailijan tuotantoon tarttuakaan, mutta nyt olen onnellinen, että viimein sen tein.
Minulla ei siis ole minkäänlaista pätevyyttä arvioida, miten 22.11.63 sijoittuu Kingin laajassa tuotannossa: onko tämä erityisen hyvä/huono, tyypillinen/epätyypillinen kirja häneltä (USA Todayn mukaan epätavallisen hienoa Kingia). Mutta minusta tämä oli todella, todella hyvä kirja. Niitä romaaneja, jotka eivät vain kerro tarinaa, vaan kertovat jotakin paljon syvempää ihmisyydestä, rakkaudesta, menettämisestä, pelosta ja sen voittamisesta. Elämän säännönmukaisuudesta ja toisaalta järjettömästä sattumanvaraisuudesta. Tällaiset tarinat voisivat sijoittua oikeastaan mihinkä tahansa aikaan ja paikkaan, mutta todelliset taiturit rakentavat kirjastaan aikakoneen ja vievät lukijansa todentuntuiselle aikamatkalle. Tiiliskivi vie aikansa, mutta on totisesti sen arvoinen.
Hetken aikaa kaikki oli selkeää, ja kun niin käy, tuskin huomaa, että maailma on olemassa. Emmekö me kaikki salaa tiedä sen? Se on täydellisen tasapainon saavuttanut, rattaita ja pyöriä esittävien huutojen ja kaikujen koneisto, kauniiden unien kello, joka helähtelee elämäksi kutsumamme lasin alla. Mitä on sen takana? Sen toisella puolella ja ympärillä? Sekasortoja, myrskyjä. Miehiä, joilla on moukari, miehiä joilla on puukko, miehiä joilla on revolveri. Naisia jotka vääristävät sitä, mitä eivät pysty alistamaan, ja vähättelevät sitä, mitä eivät kykene ymmärtämään. Kauhun ja menetyksen universumi ja sen keskellä pieni valaistu näyttämö, jolla kuolevaiset tanssivat pimeää uhmaten.
(s.635)
Toisaalla:
Kirjojen keskellä
Vaihtoehtoinen loppu kirjalle Stephen Kingin sivuilla:
Stephen King: 22.11.63
Tammi 2013
Suom. Ilkka Rekiaro
869s.