Lähtökohtaisesti en halua kirjoittaa yhdestäkään kirjasta keskinkertaista tai puolivillaisesti valmisteltua tekstiä. Olisi kuitenkin silkkaa itsepetosta väittää, eikö sellaisiakin tule joskus tehtyä. Mutta kun on kyse Harri V. Hietikon teoksista, tunnen ylimääräistä tarvetta terästäytyä. Teokset hämmentävät, ärsyttävät, paikoitellen herättävät sellaisiakin ajatuksia, joita en julkisesti viitsi kirjoittaa ylös. Mutta toisaalta, juuri kun malja on täyttymässä ja olen valmis sulkemaan kirjan kannet lopullisesti, alkaa otsalohkossa pyörimään ajatusmylly, joka häiritsee sen verran, että lukemista on pakko jatkaa. Hietikon kirjat herättävät tunteita ja ajatuksia. Se on yksinomaan hyvä asia.
Hietikon Biker-trilogian avannut Lausukaa Paranoid riemastutti epäsovinnaisuudellaan. Samaa voi sanoa myös muista osista Näkemiin Shosanna ja Insomnian ensioireet, vaikka tunnelma muuttui vakavammaksi tai sitten se olin minä, joka muuttui.
Lähtökohtaisesti en innostu dystopiasta, en sitten yhtään. Dystopiat kertovat mielestäni enemmän tästä päivästä ja kirjoittajastaan kuin luovat varteenotettavia tulevaisuuden kuvia. Olen itse luonteeltani optimisti, ja vielä odotan sitä päivää, että joku kirjoittaisi varteen otettavan, positiivisen dystopian, missä kaikki on hyvin, kansat kavereita keskenään, sairaudet voitettu ja niin edelleen. Ai niin, sehän on utopia. Eipä siitä sen enempää.
Hietikon uutuuromaani Pandemian jälkeen toivottaa lukijat tervetulleeksi sankariaikaan. Kirjailija kikkailee hauskasti aikajatkumolla: kertoja puhuu nykypäivän lukijalle, mutta kirja sijoittuu hamaan lähitulevaisuuteen, jossa suurin osa maapallon väestöstä on kuollut nopeasti edenneen, tuhoisan Pandemia kolmen kourissa. Tämä on johtanut nykyaikaisen, länsimaisen yhteiskuntajärjestyksen tuhoutumiseen. Turvaa haetaan keskiaikaisten linnojen jyhkeiden muurien sisältä ja käypänä valuuttana toimivat hopea ja bensiini. Koteihinsa kuolleet lukemattomat ihmiset ovat jääneet niille sijoilleen ja lemmikkikoirista kehittyneet villikoiralaumat vaeltavat kaupungissa etsien lisää verta.
Pandemian jälkeinen aika vaikuttaa kiihkeän persun tai Odinin soturin päiväunelta. Maailmanpaloahan haikailevat yleensä ne, jotka eivät syystä tai toisesta koe nyky-yhteiskuntaan sopeutuvansa. Mutta Pandemian jälkeen ajat ovat toiset. Valtatyhjiössä jonkinlaisen järjestyksen ylläpitäjäksi on noussut Auktoriteetti, Turussa pääpaikkaansa pitävä löyhä organisaatio, jonka täysivaltaiset Kansalaiset koostuvat vanhan maailman aikana asevelvollisuuden suorittaneista miehistä ja naisista. Heidän alapuolellaan ovat Asukkaat, jotka saavat nauttia Auktoriteetin suojeluksesta vastapalveluksena heidän suorittamistaan alemman luokan työtehtävistä. Auktoriteetti pitää yllä Järjestystä, joka pohjautuu äärikonservatiivisiin arvoihin. Sankariaikaan.
Voihan koiranoksennus, sanon minä. Tässä kohtaa herkempinahkainen olisi jo saattanut jättää lukemisen kesken, mutta joskus lehmänhermoista on hyötyä. Nimittäin, mitä pidemmälle tarina etenee, sitä kyseenalaisemmaksi kuva pandemian jälkeisestä Järjestyksestä alkaa muuttua. Jonkin ajan kulutua "Tervetuloa sankariaikaan" kuulostaa melko ironiselta toivotukselta. On helppoa haikailla vanhojen hyvien aikojen perään. Hietikko leikittelee tällä kliseellä oivallisesti. Kaikki ei ollut ennen paremmin.
Mahdollistaakseen Järjestyksen ylläpitämisen Auktoriteetti on solminut löyhiä liittolaissuhteita eri puolilla Suomea vaikuttaviin ryhmittymiin. Niistä yksi on eversti Zeta, Auktoriteetin syntyhistorian merkkihenkilö, joka on alkanut sooloilla kaukaisessa Kajaanissa. Kirjan päähenkilö, lonely rider -henkinen luutnantti Naavasaapas lähetetään pitkälle ja vaivalloiselle matkalle halki Suomen eliminoimaan kapinakenraali. Matkan varralla hän kohtaa hävitystä ja tuhoa sekä eri tavoin uuteen maailmaan sopeutuneita ihmisiä klassisessa Mad Max -hengessä. Kuvauksessa on samanlaista apokalyptista kyberpunkia kuin Ukkosmyrskyssä.
Naavasaappaan matka kulkee myös Pielaveden kautta, mistä saa aina erityispluspisteen. Näin nimittäin on myös todellisuudessa, kaikki tiet vievät lopulta Pielavedelle. Uskoisin, että tämä luonnonlaki ei muutu mahdollisen apokalypsin jälkeenkään. Mutta minä olenkin optimisti.
Suosittelen kirjaa niille, jotka pitävät dystopioista sekä sellaisille lukijoille, jotka haluavat haastaa itseään ja ajatteluaan. Pandemian jälkeen tarjoaa pureskeltavaa useammallekin lukukerralle.
Harri V. Hietikko: Pandemian jälkeen
Reuna 2018
245s.
Hietikon Biker-trilogian avannut Lausukaa Paranoid riemastutti epäsovinnaisuudellaan. Samaa voi sanoa myös muista osista Näkemiin Shosanna ja Insomnian ensioireet, vaikka tunnelma muuttui vakavammaksi tai sitten se olin minä, joka muuttui.
Lähtökohtaisesti en innostu dystopiasta, en sitten yhtään. Dystopiat kertovat mielestäni enemmän tästä päivästä ja kirjoittajastaan kuin luovat varteenotettavia tulevaisuuden kuvia. Olen itse luonteeltani optimisti, ja vielä odotan sitä päivää, että joku kirjoittaisi varteen otettavan, positiivisen dystopian, missä kaikki on hyvin, kansat kavereita keskenään, sairaudet voitettu ja niin edelleen. Ai niin, sehän on utopia. Eipä siitä sen enempää.
Hietikon uutuuromaani Pandemian jälkeen toivottaa lukijat tervetulleeksi sankariaikaan. Kirjailija kikkailee hauskasti aikajatkumolla: kertoja puhuu nykypäivän lukijalle, mutta kirja sijoittuu hamaan lähitulevaisuuteen, jossa suurin osa maapallon väestöstä on kuollut nopeasti edenneen, tuhoisan Pandemia kolmen kourissa. Tämä on johtanut nykyaikaisen, länsimaisen yhteiskuntajärjestyksen tuhoutumiseen. Turvaa haetaan keskiaikaisten linnojen jyhkeiden muurien sisältä ja käypänä valuuttana toimivat hopea ja bensiini. Koteihinsa kuolleet lukemattomat ihmiset ovat jääneet niille sijoilleen ja lemmikkikoirista kehittyneet villikoiralaumat vaeltavat kaupungissa etsien lisää verta.
Pandemian jälkeinen aika vaikuttaa kiihkeän persun tai Odinin soturin päiväunelta. Maailmanpaloahan haikailevat yleensä ne, jotka eivät syystä tai toisesta koe nyky-yhteiskuntaan sopeutuvansa. Mutta Pandemian jälkeen ajat ovat toiset. Valtatyhjiössä jonkinlaisen järjestyksen ylläpitäjäksi on noussut Auktoriteetti, Turussa pääpaikkaansa pitävä löyhä organisaatio, jonka täysivaltaiset Kansalaiset koostuvat vanhan maailman aikana asevelvollisuuden suorittaneista miehistä ja naisista. Heidän alapuolellaan ovat Asukkaat, jotka saavat nauttia Auktoriteetin suojeluksesta vastapalveluksena heidän suorittamistaan alemman luokan työtehtävistä. Auktoriteetti pitää yllä Järjestystä, joka pohjautuu äärikonservatiivisiin arvoihin. Sankariaikaan.
Voihan koiranoksennus, sanon minä. Tässä kohtaa herkempinahkainen olisi jo saattanut jättää lukemisen kesken, mutta joskus lehmänhermoista on hyötyä. Nimittäin, mitä pidemmälle tarina etenee, sitä kyseenalaisemmaksi kuva pandemian jälkeisestä Järjestyksestä alkaa muuttua. Jonkin ajan kulutua "Tervetuloa sankariaikaan" kuulostaa melko ironiselta toivotukselta. On helppoa haikailla vanhojen hyvien aikojen perään. Hietikko leikittelee tällä kliseellä oivallisesti. Kaikki ei ollut ennen paremmin.
Mahdollistaakseen Järjestyksen ylläpitämisen Auktoriteetti on solminut löyhiä liittolaissuhteita eri puolilla Suomea vaikuttaviin ryhmittymiin. Niistä yksi on eversti Zeta, Auktoriteetin syntyhistorian merkkihenkilö, joka on alkanut sooloilla kaukaisessa Kajaanissa. Kirjan päähenkilö, lonely rider -henkinen luutnantti Naavasaapas lähetetään pitkälle ja vaivalloiselle matkalle halki Suomen eliminoimaan kapinakenraali. Matkan varralla hän kohtaa hävitystä ja tuhoa sekä eri tavoin uuteen maailmaan sopeutuneita ihmisiä klassisessa Mad Max -hengessä. Kuvauksessa on samanlaista apokalyptista kyberpunkia kuin Ukkosmyrskyssä.
Naavasaappaan matka kulkee myös Pielaveden kautta, mistä saa aina erityispluspisteen. Näin nimittäin on myös todellisuudessa, kaikki tiet vievät lopulta Pielavedelle. Uskoisin, että tämä luonnonlaki ei muutu mahdollisen apokalypsin jälkeenkään. Mutta minä olenkin optimisti.
Suosittelen kirjaa niille, jotka pitävät dystopioista sekä sellaisille lukijoille, jotka haluavat haastaa itseään ja ajatteluaan. Pandemian jälkeen tarjoaa pureskeltavaa useammallekin lukukerralle.
Harri V. Hietikko: Pandemian jälkeen
Reuna 2018
245s.