Erkka Mykkänen: Something not good

Lähiaikoina blogissa on luvassa paljon pohjoissavolaista kirjallisuutta, sillä savolaisten kirjailijoiden kirjoja tuntuu putkahtavan julki kuin sieniä sateella! Ensimmäisenä käsittelyvuorossa esikoisromaani Something not good.

Ja tällä romaanilla Mykkänen kyllä lunastaa lupaukset. Something not good on pienoisromaani, joka kertoo nuoren miehen aikuistumistuskasta. Veikolla on periaatteessa kaikki ihan hyvin: valkolakki, tyttöystävä, sivari edessä, sen jälkeen reppureissaamista Aasiassa ja sitten yliopistoon. Älyä ja lahjakkuuttakin löytyy. Ehkä ulkonäköäkin. Mutta aikuisuus on Veikolle kuitenkin enemmän pintaan liimattu kuori, suoritus, kuin tunnetila. Useimmiten hän tuntee olevansa väärän muotoinen pala elämän palikkalaatikossa.

Kyynisesti voisi sanoa, että jopas on valkoisella, etuoikeutetulla heteromiehellä taas elämä vaikeaa. Mutta todellisuudessa sympatiani olivat kyllä Veikon puolella. Taisinpa jollakin tasolla samaistuakin parikymppisen individualistiseen kasvukipuun sekä 

toiseuden ja vierauden ylevään erityisyyden tunteeseen.

"Ja mä olin mielessäni vaan, että ettekö te näe että teillä on molemmilla pointteja, mutta ootte samalla niin jotenkin, väärässä, mutta tavalla jota mun oli tosi vaikea perustella, koska se niiden väärässä oleminen ei liittyny siihen mitä ne sanoi vaan siihen miten ne sanoi ja tiettyihin sanamuotoihin ja äänenpainoihin ja koko siihen asetelmaan. Ne puhui tosi fiksuja, mutta kuulosti niin typeriltä. Ja sit kun mä en osannut sanoa mitään, vaan tunsin vaan miten mun kasvoja poltti, niin ne alkoi syyttelemään mua siitä että mä en uskalla muodostaa omia mielipiteitä tai ottaa kantaa, ja jotenkin ne yhtäkkiä olikin liittoutunu mua vastaan, ja ne oli varmaan oikeassa siinä, et mun olis pitänyt uskaltaa sanoa jotain, mutta sit kun mä olin ollut niin pitkään hiljaa niin tuntui, että en pysty edes yrittämään, ja sit jäin vaan jumiin ja alkoi hävettää ja oli vaan pakko lähteä sanomatta mitään, ja kun mä olin päässyt vessaan niin mä melkein oksensin."

Todellakin samaistun.

Vaikka Mykkänen kirjoittaa nuoren miehen yksilöllisestä kasvukivuista, hän itse asiassa kirjoittaa hahmosta, joka on aikamme kävelevä klisee. Reppureissausta Aasiassa, road trip Amerikassa, välillä keikalle Tukholmaan ja olutta opiskelijabudjetilla. Eikä Mykkänen kirjoitakaan yksin Veikosta vaan omasta ajastamme, jolla on myös vähän vaikeuksia löytää itseään. Meillä on toisaalta vielä juuret vahvasti savolaisessa perunapellossa, käsi kuokanvarteen juurtuneena kiinni, mutta toisaalta maailma täyteläisenä avoinna, valmiina poimittavaksi kuin peruna konsanaan. Ihmekös tuo, jos vanne välillä puristaa päätä.

Mykkänen kirjoittaa vahvalla, laadukkaalla otteella, varmasti tyylitellen ja kuten aikaamme sopii, välillä

myös englanniksi.

Muutamaan otteeseen lukiessa mieleeni iski välähdyksiä Siepparista ruispellossa ja tarkemmin ajateltuna, Veikossa on ripaus Holden Caulfieldiä, ainakin 2010-luvun hyvinvointiyhteiskuntamaisella tavalla tarkasteltuna.