Australialainen Liane Moriarty on viime vuosina noussut yhdeksi suosikkikirjailijoistani. Moriarty kirjoittaa kaltaisistani kolme-neljäkymppisistä, keskiluokkaisista perheenäideistä ja -isistä, jotka joko piilottevat jotakin tai joiden turvatut puitteet elämälle natisevat liitoksissaan. Romaanit ovat täynnä nokkelaa ja vähän ilkeääkin kuvausta. Tapahtumat käynnistyvät usein jostakin tapahtumasta: "jossakin on tapahtunut jotakin jollekin", arvoituksesta, jota lähdetään kehimään auki pikku hiljaa. Moriarty on mestari ylläpitämään hienovireistä jännitystä ja samalla viihdyttämään sukkelalla sanailulla ja kutkuttavilla juonenkäänteillä.
Myös kirjailijan uusin suomennos Tavalliset pikku pihajuhlat on kaikkea tätä. Kolme pariskuntaa: sellisti Clementine miehensä Samin ja parin lasten kanssa, ensin mainitun lapsuudenystävä Erika miehensä Oliverin kanssa sekä heidän naapurinsa, vieraita rakastava, hyväntuuliselta mafiosolta vaikuttava Vid ja vaimonsa, ex-strippari Tiffany, ovat kokoontuneet pitämään pieniä grillijuhlia Tiffanyn ja Vidin takapihalle. Puitteet ovat komeat, viini virtaa ja pieni flirtti väreilee ilmassa. Mutta jotakin kammottavaa tapahtuu.
Jännitystä pidetään yllä pitkään, mutta nopeammin selviää, ettei Erikan ja Clementinen lapsuudesta asti jatkunut ystävyys ole ollenkaan terveellä pohjalla. Oikein terveeltä ei itseasiassa vaikuta päähenkilöistä kukaan, kaikki tuntuvat olevan kovin järkyttyneitä. Keskiluokkaiseen lähiöidylliin on luikerrellut käärme.
Kaikki tämä on taattua ja tuttua, mutta myös kovin tavallista Moriartya. Juonikuvio on varsin tunnistettava jo aiemmista romaaneista (Hyvä aviomies,Mustat valkeat valheet, Nainen joka unohti). Ehkä kuvaavinta Moriartyn tasaisen varmanpäälle rakentuvasta aihevalikoimasta on, että aiempien romaanien otsikot (tai niiden alkukieliset vastineet) sopisivat hyvin myös tämän romaanin nimeksi. Tavallisissa pikku pihajuhlissa on useampikin hyvä aviomies, mustia, valkeita valheita päästelee lähestulkoon jokainen ja Erika kärsii vieläpä muistinmenetyksestäkin. Varmaankin tästä johtuen tarina tuntui turhan ennalta-arvattavalta, eikä varsinaisia yllätyksiä tullut, kuten aiempia romaaneja lukiessa. Siihen nähden yli 450 sivua tuntui tarinaan nähden liian pitkältä. Vaikka teksti rullasi hyvin ja oli viihdyttävääkin, oli turhauttavaa odottaa käännettä, jonka oli arvannut tapahtuvaksi jo kymmeniä sivuja aiemmin.
Pidän Moriartyssa siitä, että viihteellisen kuoren alla on aina jokin syvempikin sanoma. Tässä tapauksessa syyllisyys (mielestäni romaanin englanninkielinen nimi Truly Madly Guilty onkin osuvampi). Kaikki romaanin henkilöt, lapset mukaanluettuina, kärsivät syyllisyydestä. Kukaan ei tunnu osaavan käsitellä sitä, mikä aiheuttaa luonnollisesti paljon muita ongelmia niin pari- kuin ystävyyssuhteille. Erilaisia ystävyys- ja riippuvuussuhteita kirjassa käsitellään laajemminkin sekä sitä, kuinka iso merkitys lapsuudenkodin turvattomuuden tai toisarvoisuuden tunteilla voikaan olla. Romaanihenkilöt tuntuvat olevan pakahtumaisillaan tukahdutetuista tunteista. Kaurismäkeläisessä ohjauksessa tästä tarinasta saisi aikaiseksi äärimmäisen suomalaiskansallisen, Teuvo Tulio -henkisen melodraaman.
Tavalliset pikku pihajuhlat ei kuitenkaan ole melodraamaa, joskaan ei se kyllä ole komediaakaan. Moriartyn ystäville kirja on varmaa lukemista, samoin niille, jotka pitävät hyvästä lukuromaanista pienellä arvoitustwistillä höystettynä. Jotakin jäin kuitenkin kaipaamaan. Ehkä ennen kaikkea tiivistystä ja uusiutumista. Toivottavasti Moriarty seuraavaksi uskaltaa ottaa hypyn kohti tuntematonta.
Muissa blogeissa:
Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat (Truly Madly Guelty)
Wsoy 2017
Suomennos Helene Bütsow
464s.
Arvostelukappale
Wsoy 2017
Suomennos Helene Bütsow
464s.
Arvostelukappale