Joitakin viikkoa sitten kirjasomekuplani kuohahti, kun Hesari julkaisi arvion Oona Pohjolaisen tuoreesta romaanista Äkkimakea. Arttu Seppäsen kirjoittama arvio tuntui aika puolivillaiselta ollakseen maan merkittävimmän aikakauslehden kulttuurikritiikkiä. Kirjoitus sisälsi useampiakin kulmakarvoja kohottavia kohtia (kuten oudot viittaukset kirjan markkinointiin, tai sanomattakin on selvää -fraasin "kömpelyyteen") mutta ennen kaikkea olen loputtoman kyllästynyt siihen, että viihdekirjallisuutta a) ei juurikaan arvioida "vakavasti otettavissa" medioissa b) silloin kuin arvioidaan, kuten nyt, kritiikki on asiantuntematonta.
Seppänen kirjoittaa:
Metoon jälkeisenä aikana viihdekirjallisuutta ja niin sanottua chick litiä on pyritty arvottamaan uudelleen. Genren sisällä on myös pyritty sisällyttämään sokeriseen juonivetoisuuteen yhteiskunnallisesti painavia teemoja.
ja tulee samalla paljastaneeksi, ettei hän todennäköisesti ole lukenut juurikaan viihdekirjallisuutta, ennen tai jälkeen metoon. Todellisuudessa erilaiset teemat, yhteiskunnallinen kantaaottavuus ja kerronnan moniulotteisuus eivät ole viihdekirjallisuudessa mitenkään uusi asia.
Vielä kummallisempaa on, että kriitikon mielestä tämä yllättävä syvällisyys on ongelma. Pata tuntuu menevän jumiin ajatuksesta, että vaaleanpunainen, nuoren naisen kirjoittama romaani, jonka nimi on vieläpä Äkkimakea, voisi sisältää syvällisiä ajatuksia ja yhteiskunnallisia teemoja.
En voi myöskään olla vertaamatta Seppäsen arviota hänen kollegansa Herman Raivion kirjoittamaan arvioon Jukka Viikilän tuoreesta romaanista Hiekkalinnat. Kummallista, että hänen ihmis- ja parisuhdetta käsittelevää romaaniaan ei kuvata kannen vaaleanpunaisella värillä (ja sen antamalla mielikuvalla sokerisesta sisällöstä), eikä kerronnan syvyys tule ongelmallisena yllätyksenä. Päin vastoin:
Romaanin ihmissuhdekuvaus on samaan aikaan tarkan analyyttistä ja aistivoimaista.
En ole lukenut vielä Viikilän kirjaa, jokaepäilemättä on hieno teos, mutta jotenkin tästä kaikesta välittyy tunne, että uskottavan ja laadukkaan ihmissuhderomaanin tae on HS:n mielestä ennen kaikkea ikä ja sukupuoli. Ja jos vähän lievennän: ainakin viisikymppinen miesoletettu Finlandia-voittaja saa erilaisen kohtelunkun uransa alkumetreillä oleva kolmekymppinen naisoletettu.
Hävetkää.
Samalla esitän Oona Pohjolaiselle pahoittelut siitä, että näin valjastan hänen romaaniaan käsittelevän tekstin kulttuuriräntin alustaksi. Mutta aihe on mielestäni tärkeä ja ajattelemisen arvoinen.
Äkkimakeassa on paljon aiheita ja teemoja, johon arviossa voisi tarttua.
Ensinnäkin teos on tavattoman ajankohtainen, tiktok-ajassa kiinni oleva romaani. Elämässäni on onnekseni paljon nuoria, ja tunnistan romaanissa paljon sellaisia teemoja ja kiinnostavia aiheita, joihin nuori ja nuori aikuinen varmasti samaistuu.
Äkkimakea kuuluu 2020-luvun maailmaan, ja Pohjolainen haastaa perinteisen kotimaisen, realistisen ja arkivetoisen kerrontatavan. Tämä romaani ei sijoitu normaaleihin kerrostalolähiöihin, kahviloihin tai pikkupaikkakuntien baareihin, vaan päähenkilöt Mio ja Adam ovat kosmopoliitteja maailmankansalaisia, jotka ovat yhtä lailla kotonaan kaikkialla ja ei missään.
Heidän kansallisuuttaan ei mainita, kuten ei myöskään heidän sukupuoltaan.
Kuten niin moni nuori nykypäivänä, Mio kärsii unettomuudesta, irrallisuuden tunteesta, vaikeudesta kiinnittyä hetkeen ja tunteesta, ettei omaan tulevaisuuteen voi vaikuttaa.
Mio ja Adam ovat suosittuja supertähtiä, joiden taustavoimat päättävät saada aikaiseksi tähtien pr-suhteen myyntiä ja suosiota nostattamaan. Väkinäisenä feikkauksena alkaneen suhteen edetessä molemmilla alkaa kuitenkin herätä myös todellisia tunteita.
Maailmantähtien seuraaminen voisi äkkiseltään tuntua kaukaa haetulta samaistumiskohteelta. Mutta toisaalta, mitä muuta me päivät pitkät teemme? Ei sellaista superjulkkista, jonka elämä ja arki (tai se, mitä kuvittelemme heidän elämäkseen ja arjekseen) on vain IG:n tai TikTokin avaamisen päässä kaikkina vuorokauden aikoina.
Monet nuoret kokevat varmasti tuntevansa paremmin ihailemansa tähden kuin omat ystävänsä tai perheenjäsenensä.
Äkkimakea kuvaa myös kiiltokuvan toista puolta. Mio ei voi mennä minnekään ilman, että hänet tunnistettaisiin. Kilttien fanien joukossa on myös todellisia sekopäitä, ja jatkuvana virtana mukavienkin ihailijoiden huomionosoituksiin väsyy ja turtuu.
Kuuntelin kirjan äänikirjana, jonka luki taitavasti Alma-Ruut Karjalainen. Kirja piti otteessaan hyvin alusta loppuun saakka, mutta ehkä kirjan alkupuolen vahva jännite hajosi kirjan loppua kohti. Loppuosan Keisarinna Sissi -osuus meni itseltäni jo kokonaisuuden kannalta vähän ohi. Tosin juuri tätä kohtaa Seppänen omassa arviossaan kiitteli, joten mitäpä minä onneton kirjabloggari mistään ymmärrän. Kirjan lopun ja sanomankin tulkitsin aivan eri tavoin kuin HS. Minusta Mio ei löytänyt ratkaisua parisuhteesta vaan itsestään.
Kaiken kaikkiaan Äkkimakea on taitava ja raikas kokonaisuus. Pohjolaisella on selkeästi sanottavaa ja tuore, tämän ajan ääni kerronnassaan. Mielenkiinnolla odotan, mitä hän seuraavaksi kirjoittaa!
Oona Pohjolainen: Äkkimakea
Kosmos 2024
Kesto 7h 14min
Lukija Alma-Ruut Karjalainen